Uravalinta | Muusikon töistä on pulaa, mutta Viljo Harju, 22, valitsi alan, jolla töitä riittää

Muusikon arki on usein apurahojen hakemista ja epävarmuuden sietämistä. Suomessa on kuitenkin yksi muusikkoryhmä, jossa töitä voi odottaa saavansa rauhallisin mielin: kanttorit.

Evankelis-luterilaisessa kirkossa työskenteleviä vakituisia kanttoreita on yli 900 koko maassa. Määrää voi verrata sinfoniaorkestereihin, jotka työllistävät Suomessa noin 1 000 henkilöä. Freelance-muusikontöistä leipänsä ansaitsevia arvioidaan olevan noin 3 000.

Isänpäivänä Musiikkitalolla nähtiin taukoineen kuusi tuntia kestävä urkumaraton, jossa nuoret Sibelius-Akatemian urkuriopiskelijat nousivat vuorotellen lavalle soittamaan neljä miljoonaa euroa maksanutta Euroopan suurinta konserttisaliurkua ja Suomen suurinta urkua. Moni heistä on tuleva kanttori.

Haastattelimme seinäjokelaista Viljo Harjua, 22, joka nousi lavalle soittamaan opintoihinsa kuuluvan B-tasokokeen.

”Tuon soittimen massiivisuus... Se on kuin karkkikauppa, jossa on 124 eri laaria.

124 äänikerrasta löytyy aivan kaikki: on chimes-kellot, celesta, klarinetti, oboe, trumpetit, kaikki erilaiset huilut. On koko orkesteri: viulut, sellot, alttoviulu, pasuunoja, mitä kaikkea. Jopa harmonikka.

Kuva: Petteri Tuohinen / HS

Monesti, jos olen esitellyt soitinta vaikka jollekin ryhmälle, niin joku saattaa sanoa, että ihan kuin lentokoneen puikoissa istuisi.

Musiikkitalon uruissa on hyvin monenlaista nappia ja vipstaakia. On kaapit, mitkä voi sulkea ja aukaista, pystyy säätämään ilmanpainetta. Se on hyvin, hyvin moderni instrumentti. Mä en oikeastaan edes tiedä niitä kaikkia ominaisuuksia.”

”Päädyin testaamaan itsekseni urkuja joskus yläasteiässä. Se oli mun kotikirkossa, Nurmon kirkossa.

Musiikkiopistolta, jossa soitin pianoa, pyydettiin oppilaita esiintymään. Sitten vanhemmat muistaakseni sanoivat kanttorille, että Viljoa kiinnostaisi kokeilla noita urkuja. Päivi Kankainen-Martikainen päästi mut tosi ystävällisesti kokeilemaan urkuja, ja sitten innostuin niistä. Terveiset vaan hänelle.

Rupesin sitten käymään enemmän Nurmon kirkossa, ja sain avaimetkin sinne. Pikkuhiljaa aloin saada kanttorin keikkaakin. Lukiossa aloitin urkutunnit musiikkiopistossa.

Kun lukio lähestyi loppuaan ja piti miettiä, mitä nyt sitten, niin mulle oli aika selkeää, että musiikkia. Päädyin Kimuun eli kirkkomusiikin opintoihin Sibelius-Akatemiaan Helsinkiin. Se kiinnosti erityisesti.

Itse kuulun siihen kirkkomuusikoiden joukkoon, jotka kulkevat pinkki huppari päällä.

Kirkkomuusikoille on kaikista helpointa ja varminta työllistyä. Varsinkin nykypäivänä kulttuurialan tilanne on mennyt vaan pahempaan suuntaan. Sekin vaikutti siihen.

Näen kanttorin työssä myös sen tosi hyvän puolen, että siinä säännöllisen kuukausipalkan ohella pystyy aika helposti tekemään myös muuta keikkaa. Itse haluaisin tehdä erityisesti kamarimusaa yhdessä muiden muusikoiden kanssa.”

”Olen ollut kesätöissä eri seurakunnissa kotiseudulla Etelä-Pohjanmaalla, viimeisimpänä Ilmajoella.

Kyllähän vaikka hautajaiset koskettavat. Muistan, että yksissä hautajaisissa oli perheen isä, joka oli tehnyt itsemurhan. Kun teini-ikäiset tytöt toivat arkulle kukkia, niin kyllä se vaan osui. Olin 18- tai 19-vuotias.

Viljo Harjun tasokoe oli julkinen konsertti Musiikkitalossa isänpäivänä. Hän esiintyi kuuden tunnin urkumaratonissa ensimmäisenä. Ennen koetta hän käveli takahuoneessa ympyrää, koska häntä jännitti. Kuva: Eino Rissanen HS

Häitä ei ole ollut kauhean paljon, mutta se riippuu kirkosta. Kuluneena kesänä oli sellainen, jossa toivottiin Shrek-elokuvasta Fairytale-teemaa.

He toivoivat kappaletta ensin pianolla, mutta ehdotin, että lähetän teille äänitteet sekä piano- että urkuversioon. Saatte päättää, kumman haluatte. Ilmajoen uruissa on myös kellopeliääni, ja soitin sitä alussa.

Lähetin äänitteen Whatsappissa. Morsian vastasi, että wau, ehdottomasti urkuversio.”

”Kirkkomuusikoita on tosi erilaisia ja monenlaisia. Ja varsinkin tämä musiikin ala: me ollaan taiteilijoita.

Ehkä on myös paljon hartaampia ihmisiä kuin minä. Itse kuulun siihen kirkkomuusikoiden joukkoon, jotka kulkevat pinkki huppari päällä. Toiset kulkevat ehkä poolopaidassa tai kauluspaidassa, nahkasalkun kanssa. Kummassakaan ei oo mitään pahaa mun mielestä.

Meillä Kimulla on semmoinen opiskelijameininki niin kuin muuallakin. Kirkkomusiikin aineryhmä täytti juuri 75 vuotta. Juhlaillallisella oli kutsuvieraita, kuten dekaani.

Dekaani oli hyvin yllättynyt, että ai teillä on tämmöinen meininki täällä. Hän oli kuvitellut ihan muunlaista kirkkomuusikoista. Hän sanoi puheessaan, että valitettavasti olen tainnut valmistella liian virallisen puheen.

Jos vaikka junamatkalla sattuu juttelemaan jonkun random tyypin kanssa, niin kyllä he yleensä ovat aika ilahtuneita, jos tapaavat muusikon. Urut herättävät ihmisten uteliaisuuden.”