Sanni Isometsä on kohdannut kuoleman kahdesti: ”Ikävän ei tarvitse kadota”

Elokuu vuonna 2019 oli aurinkoinen ja lämmin. Sanni Isometsälle tuo aika oli pilkkopimeää ja ahdistavaa. Hän tiesi, että hänen miehensä tulee kuolemaan.

Kun se tapahtui, Isometsä tunsi putoavansa tyhjyyteen. Hallinnan tunne katosi täysin. Hän oli 34-vuotias, leski ja viisivuotiaan pojan yksinhuoltaja.

Vielä elokuun alussa kaikki oli ollut hyvin. Kolmihenkinen perhe oli viettänyt paljon aikaa mökillä ja nauttinut kesästä. Isä ja poika olivat pelailleet jalkapalloa, ja Isometsä oli katsellut vierestä.

Elokuussa, kun flunssakausi alkoi, myös Isometsän puoliso sai flunssan. Ei mitään vakavaa. Lepo auttaa, oli lääkärikin todennut.

Kunnes yhtäkkiä mies makasi teho-osastolla tajuttomana. Mitään ei ollut enää tehtävissä.

Isometsän puoliso ja lapsen isä oli kuollessaan 38-vuotias.

Kuolinsyy jäi epäselväksi. Lääkärien mukaan flunssavirus oli ehkä aiheuttanut erittäin harvinaisen kuolemaan johtaneen autoimmuunireaktion.

Suru on myös rumia tunteita

Kuoleman jälkeen Isometsän valtasi huoli: mitä jos hän unohtaisi, mitä jos muistot puolisosta katoaisivat?

Hän alkoi kirjoittaa päiväkirjamaisia merkintöjä. Tuolloin kirjan kirjoittaminen ei ollut vielä mielessä. Kirjoittaminen oli enimmäkseen muistamista ja ajatusten järjestelyä.

– Kirjoitin löytääkseni vastauksia kysymyksiin, jotka olivat liian suuria käsiteltäväksi yksin omassa päässä. Kirjoittamalla sain kokemukseen etäisyyttä.

Kirjoitusprosessin syvetessä Isometsä ymmärsi, etteivät kysymykset loppuneet kirjoittamalla. Teksteistä alkoi muodostua teos, jonka hän halusi jakaa myös muille.

Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, Sanni Isometsä on esikoiskirjailija. Hän kirjoitti puolison kuolemasta teoksen Katoamiskertomus (S&S). Se on ollut yksi vuoden kirjatapauksista ja pääsi viikko sitten ehdolle myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Isometsä kuvailee teostaan lyyriseksi muistelmaksi. Tekstilajissa tarkoituksena ei ole kirjoittaa koko elämäntarinaa vaan tarkastella tiettyä kokemusta ja mennä sen ytimeen.

Isometsälle ei ollut tärkeää oman tarinan toistaminen. Oleellisempaa oli ymmärtää kokemuksen laajempi merkitys. Mitä se voisi kertoa meistä kaikista?

Kirjoittaessaan Isometsä huomasi, että ero muistamisen ja kuvittelemisen välillä oli hiuksenhieno. Muistot palautuivat mieleen valikoidusti ja muuttuivat joka kerta. Mieli alkoi täyttää kohtia, joista puuttui palasia.

– Mietin, millaisia tarinoita kerromme itsestämme ja maailmasta. Erityisesti minua kiinnosti, miten puhumme kuolemasta ja rakkaudesta. Ovatko ne tarinat totta?

Isometsä välttelee suru-sanan käyttöä, sillä se antaa hänen mielestään menetyksen jälkeisistä tunneryöpyistä liian laimean kuvan.

– Surullisuus kuvaa aika yksipuolisesti sitä kaikkea, mitä vyöryy ajatuksissa.

Menetykseen liittyy paljon myös muita, jopa rumia tunteita.

Yleensä edesmenneitä muistellaan maireasti ja surevien oletetaan kaipaavan rauhallista ”suruaikaa”. Kirjassaan Isometsä halusi tuoda esiin myös toisen puolen.

Kuolemasta on puhuttava

Isometsä kuvaa kirjassaan myös katkeruutta ja vihaa. Miksi juuri hänen miehensä kuoli viattomalta vaikuttaneen flunssan seurauksena? Miten on mahdollista, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka puoliso on kuollut?

Isometsänkin oli jatkettava tavallista arkeaan. Siitä piti huolen lapsi.

Pojan oli päästävä puistoon, päiväkotiin ja saatava tarpeeksi unta ja ravintoa. Kaiken keskellä lapsella oli paljon kysymyksiä kuolemasta.

Usein Isometsällä ei kuitenkaan ollut vastauksia.

– Mitä voi vastata, kun lapsi kysyy: ”Mitä jos isä herää sitten, kun me ollaan jo kuoltu?”

Katoamiskertomuksessa lapsen näkökulma on keskeinen. Isometsä ajattelee, että lapset suhtautuvat kuolemaan välittömämmin kuin aikuiset. Lasten kysymykset ovat samaan aikaan kirkkaita ja mahdottomia vastata. Aikuiset usein selittävät sen, mitä pystyvät, mutta kuolema on heillekin mysteeri.

– Siitä huolimatta aikuisilla on valtava vastuu isojen kysymyksien sanoittamisessa.

Isometsä halusi, että oma lapsi muistaa isänsä, ja ettei kuolemasta tarvitse vaieta. Hän halusi, ettei lapselle käy kuten hänelle itselleen.

Puolison menetys ei ollut ensimmäinen kerta, kun Isometsä kohtasi kuoleman.

Isän kuolemasta ei puhuttu

Vuonna 1994 Isometsä oli yhdeksänvuotias. Kirjassaan hän kirjoittaa kohtauksesta, jossa pieni tyttö leikkii My Little Pony -leluhevosilla. Kesken leikin äiti tulee lastenhuoneen ovelle ja kertoo: isä on kuollut.

Tytön on vaikea hahmottaa asian lopullisuutta. Hän jatkaa leikkimistään ja pohtii samalla sanojen merkitystä – ”isä on kuollut”.

Hautajaisten jälkeen isästä vaietaan. Isä oli tehnyt itsemurhan.

Puolison kuolema ja siitä kirjoittaminen nostivat lapsuuden muistot uudelleen pintaan. Isometsä mietti pitkään, kuuluvatko ne teokseen.

– Kun teos oli vielä käsikirjoitusvaiheessa, sain tekstistä kommentin: ”Eikö yksi kuolema riittäisi?”

Mutta lapsuuden menetys oli kuin musta aukko, joka veti puoleensa.

Isometsä kokee, ettei hänellä ole juuri mitään muistoja isästään. Kouluikäinen muistaa jo asioita, mutta puhumattomuus haalistutti muistot.

– Minulla ei ole montaa konkreettista muistoa isästä, ehkä alle kymmenen.

Surua ei voi hoitaa pois päiväjärjestyksestä

Kuolemasta puhuminen ei ole kuitenkaan helppoa. Isometsä huomasi, että puolison yhtäkkisen kuoleman jälkeen ihmisten oli vaikea kohdata hänet. Osa ihmisistä kartteli, ja ne, jotka uskaltautuivat lausumaan osanottonsa, vaihtoivat nopeasti puheenaihetta.

– Kuolema on yhä tabu. Sen ympärillä on paljon hiljaisuutta. Kannustaisin ihmisiä kuitenkin puhumaan. Senkin uhalla, että tulee sanoneeksi jotain tyhmää.

Isometsän mukaan nykyään on vallalla ajatus, että kaikki ikävät ja oudot tuntemukset pitäisi hoitaa pois alta – joko lääkkeillä tai ilman. Hän kokee, että surukin pitäisi käsitellä pois päiväjärjestyksestä, mieluiten nopeasti.

Kirjallaan Isometsä haluaa peräänkuuluttaa ihmisyyttä ja herkkyyttä. Että muistaisimme aamuisin ruuhkabussissa, että viereisellä ihmisellä voi olla vaikka mitä meneillään.

– Ettei vain porskutettaisi menemään, vaan pitäisimme mielessä empatian.

Kirjoittaessaan Katoamiskertomusta Isometsä joutui käsittelemään samalla isänsä kuolemaa, koska se oli aikoinaan työnnetty syrjään. Kipein tunne oli kuitenkin se, että oma poika joutuu kokemaan samankaltaisen menetyksen.

Isometsä on huomannut, että lapsen kanssa kuolema ja suru pitää ottaa esiin monta kertaa. Asioita on käytävä läpi yhä uudelleen ymmärryksen kasvaessa, sillä lapsen ajatusmaailma muuttuu vuosien kuluessa.

He puhuvat paljon seitsemän vuotta sitten kuolleesta isästä ja puolisosta. Isometsän mukaan ikävän ei tarvitse kadota, vaan se kulkee mukana, osana elämää.

Kirjoittamisen rinnalla Isometsä luki paljon kuolemaa käsittelevää kirjallisuutta: filosofiaa, psykoanalyysia ja runoutta. Se muutti hänen ajatuksiaan kuolemasta.

Hän ymmärsi, ettei kukaan katoa kokonaan. Kokemukset ja kuolleet ihmiset ovat meissä, tavalla tai toisella.