Muistokirjoitus | Kaikki tunsivat Lenitan, mutta vain harva tunsi hänet todella

Hymmi Lenita Aulikki Airisto syntyi 1. tammikuuta 1937 ja kuoli 9. marraskuuta 2026.

Hän oli tietokirjailija, toimittaja, luennoitsija ja yrittäjä.

Kaikki tunsivat Lenitan. Hänen mustan hiuspehkonsa, äänekkään naurunsa, vahvat mielipiteensä.

Ja hänethän tunnettiin nimenomaan etunimellä. Vaikka jotkut kaverit kutsuivatkin häntä Hymmiksi.

Lenita oli osa suomalaista mediamaisemaa, kuin kaikki tuulet ja myrskyt kestävä tuuhealatvainen tammi. Hänen julkinen uransa kesti 1950-luvulta 2020-luvulle. Yli 70 vuotta, kokonaisen ihmisiän.

Aina kun media tarvitsi nopean, terävän, hauskankin mielipiteen asiaan kuin asiaan, soitettiin Lenitalle. Ja sieltä pesi.

Niin minäkin soitin hänelle. Oli vuosi 2010, olin päätoimittajana Gloria-lehdessä, kun sain idean pyytää Lenitaa tekemään vuosikymmenten jälkeen paluun muotinäytöslavalle lehden suuressa muotinäytöksessä.

Yllätyksekseni Lenita vastasi kyllä. Kun itse näytös sitten alkoi ja Lenita astui lavalle, yleisö ensin hämmästyi, sitten yllättyi, ja pian koko katsomo taputti ja huusi. Legenda lavalla, todella.

Siitä alkoi kaveruutemme.

Lenita oli vuoden 1954 Suomen Neito, joka opiskeli ensin ylioppilaaksi, sitten merkonomiksi ja lopulta Svenska Handelshögskolanissa diplomiekonomiksi.

Tuo titteli oli hänelle tärkeä. Lenita toivoi, että se kirjoitetaan jokaiseen hänestä tehtyyn juttuun. Lenitalle saavutuksilla ja koulutuksella – ja työllä – oli arvoa.

Televisiossa hän aloitti suomalaisen television aamuhämärissä, teekkareiden perustaman Tes-TV:n pääkuuluttajana. Nopeasti kunnianhimoinen kaunotar pääsi mukaan muihinkin ohjelmiin. Kun Yleisradio osti kanavan, Lenita siirtyi esiintymään Ylelle. Yksi hänen suurista menestyksistään oli Jatkoaika-ohjelma, jossa Lenita esiintyi 1960-luvun lopussa.

Ja kun TV-ura oli myöhemmin katkolla, Lenita keksi itsensä uudelleen ja kehitti Lenita Show’n ja sitä seuranneen Success Story Finland -suurshow’n. Ryhmineen hän teki kiertueita ympäri Suomea ja myös ulkomailla, Kiinassa saakka. Katsomot olivat täynnä, kun Lenita malliryhmineen esitteli näytöksessä paitsi suomalaista muotia ja turkiksia, myös kännyköitä, paperiteollisuutta, öljynporauslauttoja ja jäänmurtajia.

Airisto kuvattuna vuonna 1954. Kuva: Sanoman arkisto

Airisto kuvattuna vuonna 2000. Kuva: Pekka Elomaa

Koska Lenitan julkinen minä perustui pitkälti – monien mielestä ärsyttäviin ja provosoiviin – televisioesiintymisiin, Lenitan parhaat puolet saattoivat jäädä katsojilta pimentoon.

Lenita oli laajasti lukenut ja hyvin sivistynyt. Hän oli kiinnostunut kaikesta: kevyestä ja syvällisestä, pintaliidosta ja bisneksen kovasta ytimestä.

Talouslehti Financial Times tuotiin Lenitalle kotiin. Hän katsoi tarkasti myös Britannian BBC:tä ja ranskalaisia ja saksalaisia TV-kanavia. Haukan lailla hän seurasi politiikkaa ja taloutta ja piti itsensä ajan hermolla. Tietonsa ja näkemyksensä hän paketoi tietokirjoihinsa, joiden julkaisusta seurasi uusia luentomahdollisuuksia ja esiintymisiä.

Lenita itse sanoi, että hän on pysynyt julkisuudessa poikkeuksellisen pitkään, koska hänellä on ideoita ja ajatuksia, joita ihmiset haluavat kuulla.

Ja niitä hänellä todella oli. Ja mielipiteitä. Esimerkiksi jos tumpelot suomalaiset johtajat eivät tienneet, kuinka maata kannattaa johtaa, Lenitalla oli aina tarjota neuvoja ja näkemyksiä.

Julkisuudessa ei paljastunut myöskään Lenitan avuliaisuus. Jos joku ystävistä oli todella pulassa, Lenitalla oli voimaa nostaa toinen takaisin jaloilleen pelkällä puheellaan ja energiallaan.

Lenita tunsi kaikki, mutta hänet tunsi todella vain harva. Hänellä oli vain muutama sydänystävä: bisnesnainen Elvi Rangnell, laulaja Helena Lindgren ja pr-velho Maija Koski. Ja tietenkin – ainakin kirjojensa perusteella – lukuisa joukko miehiä, joiden kanssa oli ollut erilaisia suhteita. Ex-miehestään poliitikko Ingvar S. Melinistä hän puhui aina kauniisti.

Lenita vaikutti lähipiirissään avoimelta, muttei koskaan paljastanut kaikkea edes ystävilleen. Näin kukaan ei tiennyt koko tarinaa.

Lenita Airisto eli julkisuudessa, ja julkisuudesta. Lenita jos kuka ymmärsi julkisuuden arvon, merkityksen, mahdin ja mahdollisuudet.

Kuinkahan monesti hän oli lehtien kansikuvakasvona? Satoja kertoja varmasti.

Lenita oli näkyvä mutta vetäytyvä. Yhteyksiä hän hoiti mielellään puhelimella, ja puhelut kestivät – usein tunteja. Hän ei ollut bilehile, ja hän sanoi, että jos paikalla on enemmän kuin kaksi ihmistä, hän alkaa esiintyä.

Hän ei päästänyt kotiinsa kuin muutaman läheisimmän ystävänsä.

Mutta minun kotonani hän vieraili. Kesken illan Lenita päätti näyttää pätevän ja minullekin sopivan jumppaliikkeen. Yhtäkkiä hän oli veluurisamettiasussaan ruokasalini lattialla jumppaamassa. Kahdeksankymppisenä.

Kun ajattelen Lenitaa, muistan ennen kaikkea hänen huumorinsa, heittäytymisensä ja itseironiansa. Kun hän oli vieraanani Helsingin Sanomien HSTV:n haastatteluohjelmassa, kysyin hänen tavaramerkistään, kuuluisasta kampauksestaan. Koska se oli niin kuohkea ja korkea, moni epäili, että kyseessä on peruukki. Lenita sanoi kameran edessä, että vedä häntä tukasta.

Tein työtä käskettyä, ja hiukset pysyivät päässä. Omat olivat.