Luodin ja Amirkhanin oikeusjuttu nosti esiin yleisen ilmiön: seksuaalirikoksesta ilmoittaminen vie usein vuosia

Seksuaalirikosoikeudenkäynneissä uhrin oma kertomus on usein tärkein todiste, ja sen uskottavuutta kyseenalaistetaan herkästi, sanoo juristi Rebecka Holm.

18:56

Miksi seksuaaliväkivaltaa kokeneet vaikenevat tapahtuneesta jopa vuosiksi?

Kysymys on noussut esiin Mira Luodin ja Makwan Amirkhanin seksuaalirikosoikeudenkäynnissä, jossa on käsitelty kymmenen vuoden takaisia tapahtumia.

Useimmat seksuaaliväkivaltaa kokeneet eivät tee rikosilmoitusta heti tapahtuneen jälkeen, sanoo raiskauskriisikeskus Tukinaisen juristi Rebecka Holm. Holm antaa oikeusapua seksuaaliväkivaltaa kokeneille.

Rikoksen ja rikosilmoituksen välillä voi kulua kuukausia tai jopa vuosia.

– On harvinainen tilanne, että uhri soittaisi paikalle saman tien poliisin tai sisäistäisi heti, että hänen kokemansa on seksuaaliväkivaltaa, Holm sanoo.

Seksuaaliväkivaltaa kokeneet pelkäävät syyllistämistä

Amirkhani on kuvaillut tapahtumien käsittelyä kymmenen vuoden jälkeen ”naurettavaksi”. Hän on sanonut Luodin tuoneen asian esille vain, koska haluaa rahaa.

Mira Luodin mukaan hän ei vuosiin uskaltanut tehdä asiasta rikosilmoitusta. Luoti pelkäsi, että joku kostaa hänen perheelleen, jos hän tuo asian julki.

Tyypillinen syy viivyttelyyn rikosilmoituksen tekemisessä on juuri pelko, Holm sanoo.

Seksuaaliväkivaltaa kokenut tuntee Holmin mukaan usein turvattomuutta ja pelkää, ettei häntä uskota, että ihmiset tuomitsevat hänet tai että hänen olisi pitänyt toimia toisin. On myös tavallista, että uhri vähättelee kokemustaan.

– Jotta seksuaaliväkivaltaa kokeneet pystyvät jatkamaan elämäänsä, he yrittävät usein löytää vaihtoehtoisia selityksiä tapahtuneelle. Monien on vaikea hyväksyä tai sisäistää, mitä on tapahtunut.

Pelot eivät ole Holmin mukaan perusteettomia, sillä yhteiskunnassa on edelleen vahvasti uhria syyllistäviä asenteita

Asianajaja Minna Pilviön mukaan uhreja syyllistävät argumentit ovat oikeussalissa yleisiä.

– Todella usein puolustuksen kannalta kuulen näitä argumentteja, että uhri ei voi olla uhri, koska hän ei esimerkiksi tehnyt tietyssä aikataulussa rikosilmoitusta, Pilviö kertoi A-studiossa aiemmin tällä viikolla.

Holmin mukaan pelkoja ei helpota se, että seksuaalirikosoikeudenkäynneissä tärkein todiste on usein uhrin oma kertomus.

Seksuaalirikoksista ei usein ole saatavilla konkreettista näyttöä tapahtuneesta, jolloin oikeudessa arvioidaan seksuaaliväkivaltaa kokeneen kertomuksen luotettavuutta ja johdonmukaisuutta, Holm selittää.

– Tämä voi tuntua kokijasta erityisen raskaalta. Jopa siltä, että hän itse joutuu oikeudessa syytetyn penkille tai että hänen kokemustaan kyseenalaistetaan.

Mediahuomio nostaa kynnystä rikosilmoitukselle

Holmin mukaan mediassa esillä olleet seksuaalirikosoikeudenkäynnit näkyvät myös raiskauskriisikeskus Tukinaisen vastaanotolla. Sellainen on esimerkiksi Helsingin Malmin tapaus, jossa kolmea miestä syytettiin alaikäisen raiskauksesta, mutta sekä käräjä- että hovioikeus hylkäsivät syytteet.

– Asiakkaat ottavat itse puheeksi, että nyt en ainakaan uskalla tehdä rikosilmoitusta, kun ei tässäkään tapauksessa tullut tuomiota. Se, millaista keskustelua vaikkapa Luodin ja Amirkhanin oikeudenkäynnissä käydään, vaikuttaa siihen, uskaltavatko seksuaaliväkivaltaa kokeneet tehdä rikosilmoituksia.

Holmin mielestä on kuitenkin tärkeää, että Luodin ja Amirkhanin oikeudenkäynti on julkinen, koska se näyttää, millaista keskustelua ja argumentteja seksuaalirikosoikeudenkäynneissä käytetään.