Neljäsluokkalainen Emma Helle kävelee kaverinsa kanssa määrätietoisesti välitunnilla kohti savikasaa 1980-luvun loppupuolella. Koulun takapihalle Helsingin Malmilla on nostettu savea pellosta kauhakuormaajalla. Ystävysten käsissä siitä muovautuu pieniä ukkeleita ja hahmoja. Niille löytyy oma paikkansa syreenipuskan juurelta.

– Oli kiehtovaa, miten muovailemalla pystyi tekemään asioita olevaksi, sanoo kuvanveistäjä Emma Helle 37 vuotta myöhemmin työhuoneellaan Keravalla.

Innostus kuvan tekemiseen ei ole laantunut. Helteen taiteen keskiössä ovat yhä jonkinlaiset ”ukkelit”, ihmismäiset hahmot. Rehevät, rönsyilevät, runsaat ja monimuotoiset veistokset, joissa katseen vangitsee usein värikkäät lasitteet, kimallus ja toisaalta rosoinen pinta.

Moni Helteen veistos on saanut inspiraationsa länsimaisesta taidehistoriasta ja myyteistä. Mutta Helteen käsien kautta syntyvä lopputulos on jotain uutta. Se voi olla esimerkiksi naispuolinen joenjumala, joka on kasvattanut partansa köynnöksistä tai vaikkapa miestyypillinen hahmo, jolla on lakatut kynnet tai pienet rinnat. Veistosten sukupuoli ei ole aina binäärisesti tulkittavissa.

Katsojan silmissä rinnat saattavat automaattisesti tuoda ajatuksen naisesta. Kyse on pitkälti siitä, millaista kuvastoa saamme katsoa ja olemme oppineet katsomaan, Helle sanoo.

– Sehän on kollektiivinen iso valhe, ettei miehillä ole rintoja. Kaikilla ei ole, mutta monilla on.

Työpöydällä savesta tehty ihmishahmon veistos, taustalla istuu henkilö.
Emma Helteen töissä voi olla yhtä aikaa kimalletta ja rosoa. Kuva: Mikko Ahmajärvi / Yle

Monimuotoisuus puuttuu kaupallisesta kuvastosta

Emma Helle ei tee veistoksia, jotka ovat kehoiltaan välttämättä aina realistisia, mutta ainakin ne voisivat olla mahdollisia. Hänelle on tärkeää, että veistosten kehoissa on tilaa luille, sisäelimille ja kudoksille, kaikelle mitä hahmossa pitää olla.

Toisinaan mainoskuvaston ihmiskeho ei enää ole edes enää mahdollinen.

Tämän Helle huomasi jo opiskeluaikanaan 2000-luvun alkuvuosina, kun näki pikamuotiketjun mainostaulun metromatkalla. Hän opiskeli parhaillaan Kuvataideakatemiassa anatomiaa ja jäi tuijottamaan epäuskoisena kuvaa alusvaatemallista. Naisen kuvaa oli kavennettu niin, ettei lapaluu olisi mahtunut mukaan.

– Ei siis edes riitä, että on luuta ja nahkaa, vaan kaikki luutkaan eivät enää mahdu kuvaan.

Kaksi kättä muotoilee vaaleaa savea sisätiloissa, taustalla vihreitä kasveja ja ikkuna.
Kolme riippuvaa keramiikkafiguuria seinällä, keskellä vaalea ihmishahmo, reunoilla tummat muodot.
Nainen muotoilee vaaleaa massaa sisätiloissa, taustalla näkyy hyllyjä ja kasvi.
Keraaminen, ihmishahmoinen veistos seisoo puupinnalla valkoista taustaa vasten.

Viime vuosina laihuutta on taas alettu ihannoida ja kehopositiivinen puhe on lähes hävinnyt julkisuudesta. Yhdeksi syyksi on arveltu laihdutuslääkkeiden yleistymistä.

Ihmiskehojen monimuotoisuutta ei juuri näy varsinkaan kaupallisessa kuvastossa, jota on kaikkialla ympärillämme. Jopa taidehistoriassa on enemmän vaihtelua, Helle huomauttaa.

– Erityisesti naisille sallittu keho on yhä laihempi ja laihempi. Tekoäly puolestaan luo kuvia mukamas vanhoista ihmisistä, jotka eivät kuitenkaan kanna oikeasti vanhenemisen merkkejä.

Koska olemme niin tottuneita siloiteltuihin kehoihin, luonnolliset kaaret, poimut ja kudokset voivat aiheuttaa hämmennystä. Tämän Helle huomasi opettaessaan mallipiirustusta ja muovailua kuvataiteen harrastajille. Taipeeseen tai kylkeen tulee luonnostaan poimu, kun keho on tietyssä asennossa.

– Pehmytkudokset joustavat ja tulee vekki. Se hämmensi piirtäjiä. He keskittyivät siihen hirveän paljon enemmän ja varjosta tuli tummempi kuin valotilanne antaa ymmärtää. Siitä jo huomaa, miten muokattua ja yksipuolista kuvasto on, mitä näemme.

Marginaaliin sysätyt koristehahmot keskiöön

Emma Helteestä tuli taiteilija, koska hän oikeastaan sabotoi kaikki muut mahdolliset urapolut. Hän jätti lukematta osan yleisen kirjallisuustieteen pääsykoekirjaa eikä myöskään ottanut vastaan varmaa yliopistopaikkaa englantilaisen filologian opintoihin. Nykyisin hän ajattelee, että hakeutuminen kuvataiteilijaksi on ollut määrätietoista.

Helle opiskeli lukion jälkeen Kokkolan Pohjoismaisessa taidekoulussa vuoden. Kuvanveistokurssilla hän suorastaan sekosi.

– Olin kuin huumeessa. Oli euforista, miten kavaletti pyöri ja teosta pystyi muovailemaan joka kulmasta. Olin todella onnellinen sen kaksi viikkoa, jonka kurssi kesti.

Seuraavana vuonna Helle pääsi Kuvataideakatemiaan ja päätyi kuvanveiston osastolle. Oman ilmaisun hakemisessa kesti kuitenkin pitkään. Helteestä tuntui, että hänen omat kiinnostuksen kohteensa olivat kaukana nykytaiteesta.

Punatiilisen rakennuksen suuressa oviaukossa seisoo henkilö sinisessä mekossa ja punaisissa kengissä. vierellä pieni koira.
Emma Helteen työhuone on Keravalla vanhassa teollisuusrakennuksessa. Kuva: Mikko Ahmajärvi / Yle

Helle päätyi tekemään mallin töitä opiskeluaikansa loppupuolella. Silloin professori Jyrki Siukonen tuli juttusille ja sanoi, että mallista pitäisi saada maisteri, Helle kertoo. Siukonen lainasi Helteelle Kenneth Clarkin The Nude -teoksen ja pyysi tätä kirjoittamaan siitä esseen.

– Kirja oli tosi rasittavan brittiläisen aatelismiehen kirjoittama ja hän ilmaisi siinä mielipiteitään erilaisten alastomien naisten ulkonäöstä. Mutta se kirja oli tosi kiinnostava ja hyvä.

Taidehistoriallisesta klassikkoteoksesta kävi ilmi, että taideteosten tekijähahmot ja sankarit olivat useimmiten miehiä. Kirjassa käsiteltiin kuitenkin myös muun muassa ornamentteja ja teosten sivuhahmoja ja niiden muotokieltä. Ne olivat usein naisia ja lapsia ja niiden asennot saattoivat olla ”kaarevia ja kiharaisia”.

– Minua alkoi kiinnostaa, mitä nämä marginaaliin sysätyt kiemuraiset koristehahmot oikeastaan merkitsevät.

Näistä taidehistorian sivuhahmoista muodostui Helteen taiteen ydin.

Bambi-koira on Emma Helteen kaverina töissä. Kuva: Mikko Ahmajärvi / Yle

Helle kiinnittää yhä katseensa usein taideteosten sivuhahmoihin tai yksityiskohtiin. Kun hän kiinnostuu jostain hahmosta, hän etsii siitä kaiken mahdollisen tiedon käsiinsä. Sen jälkeen hän saattaa tehdä siitä oman versionsa, jossa hahmo on nostettu pääosaan.

Sen sijaan sankaripatsaita Helle karsastaa. Surullisin kuvanveiston muoto on hänen mielestään sarkofagit.

– Sodassa kuolleiden ihmisten ruumiit on sullottu kivisiin arkkuihin, joihin on kuvattu sankarillisia sotureita sankarillisiin asentoihin täydellisine vartaloineen vailla pelkoa.

Helle miettii, minkälainen ihminen sodassa menehtynyt henkilö oikeasti on ollut. Millainen tämän keho oli, kokiko hän itsensä maskuliiniseksi vai feminiiniseksi. Oliko henkilö oikeasti vaikka pyöreä.

– Varmasti se oli pehmeämpi kuin se marmorinen jäätävä torso sarkofagin pinnassa. Oikea inhimillinen kokemus ja kehon lämpö on pakotettu siihen sankarilliseen valheeseen. Sitä en halua toisintaa ja toivoisin, ettei kukaan kuvanveistäjä sitä enää koskaan toisinna.

Taiteessa kuten muussakin historian tallennuksessa yliedustettuna on ollut voittajien tarina ja niiden tarina, joilla on rahaa ja valtaa. Kielellisestikin on iso symboli, keitä nostetaan jalustalle, Helle huomauttaa.

– Meilläkin aina presidenteistä tulee muistomerkit ja ne usein nostetaan keskeisille paikoille. Kyllähän se jotain kertoo meidän yhteiskunnasta. Olisi mukava nähdä jotain muutakin.

Emma Helle miettii, että sarkofageissa kuvatut sotilaat on ehkä pakotettu sotaan kuten moni tässäkin ajassa. ”On iso kysymys, kuka niitä kehoja hallitsee ja kuka voi pakottaa ne sotimaan.” Kuva: Mikko Ahmajärvi / Yle

Tulevat veistokset ammentavat suomalaisesta mytologiasta

Heinäkuussa 2026 Helle on kontallaan sumuisessa sateisessa säässä Kainuussa ja kaivaa Puolangan maaperää pienen lammen rannalla. Hän nostaa sieltä kollegoidensa kanssa satoja miljoonia vuosia vanhaa ikiaikaista villisavea, Kainuun kaoliinia. Helle kerää sitä ensimmäistä kertaa itse tulevia teoksiaan varten.

Kaivaessaan hän miettii, että hänen kehonsa ikäänkuin keskustelee tämän muinaisen saven kanssa. Hänen ei-norminmukaisen kehonsa ja kokemustensa kautta siitä muodostuu vielä veistos. Kehon kautta muodostuu yhteys nykypäivään.

Helteeltä on tulossa vuoden päästä yksityisnäyttely Serlachius-museoon Mänttään, jossa hän tutkii esimerkiksi suomalaisesta ja karjalaisesta kansanrunoudesta löytyviä hahmoja. Näyttely kantaa nimeä Tuonilmaiset, siinä käsitellään kuolemaa.

Kainuun maaperästä kaivetusta kaoliinista myöhemmin muodostuva veistos ammentaa ehkä tällä kertaa suomalaisesta mytologiasta.

– Suomen ja Karjalan kansan vanhat runot ovat melkein yhtä poikkeuksellinen ja valtava aineisto kuin se kaoliinivaranto maan pinnan alla. Tuntuu, että kun tarpeeksi katsoo sitä savea, sitä möyhimällä voi löytää ne hahmot vanhoista runoaiheista.

Myös suomalaisesta kansanperinteestä löytyy yksipuolisesti tulkittuja hahmoja, Helle miettii. Yksi on usein pahuuden symboliksi noussut Pohjan akka Louhi.

Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia -teoksesta Helle löysi version myytistä, jossa Väinämöinen olikin menossa naimisiin Loviattaren eli Louhen kanssa. Nyt Hellettä kiinnostaa, millaisia piirteitä voisi löytyä tästä vaihtoehtoisesta Loviattaresta, joka seikkailee myös kuoleman mailla Manalassa.

– Kalevalan viholliskuvatulkinta ei olekaan ainoa eikä se välttämättä ole ollut yleisin. Luulen, että päädyn tekemään jonkunlaisen version hänestäkin.

Emma Helle on kiinnostunut erilaisista eläimistä ja luontokappaleista, jotka tarinoissa kulkevat olevaisen ja tuonpuoleisen välillä. Niistäkin hän saattaa muovailla oman versionsa tulevaan näyttelyyn. Kuva: Mikko Ahmajärvi / Yle

Source: Yle · Sari Casal, Mikko Ahmajärvi, Hannes Nissinen

At a glance

Topic
World
Country
🇫🇮 FI
Publisher language
FI
Added to Allnira