Katri Saarikiven kolumni: Epävarmuus on hirveää – mutta ainoa reitti uuden oppimiseen

Vuonna 1897 yhdysvaltalainen tutkija George M. Stratton teki itsellään ihmiskokeen. Hän sonnustautui kahdeksan päivän ajan silmälaseihin, jotka käänsivät näkökentän ylösalaisin.

Elämästä tuli kertaheitolla hyvin hankalaa. Piti opetella muun muassa kävelemään aivan uudelleen. Tutkimusraportin perusteella kokemus olikin lähellä leikkiä - ihmetystä ja yllätyksiä riitti, mutta samalla ahdistusta ja häpeää epävarmasta suoriutumisesta.

Seitsemäntenä päivänä tutkija oli kuitenkin jo niin sopeutunut uuteen mullistuneeseen ympäristöönsä, että paluu normaaliin olikin vaikeaa. Kun lasit riisuttiin, tutkija törmäili kalusteisiin. Hän myös jumittui ovenkahvan äärellä epävarmuuden tilaan, koska ei oikein tajunnut, kummalla kädellä kahvaan pitäisi tarttua. Aivot olivat tottuneet muutokseen hämmästyttävän nopeasti.

Aivomme keräävät aistitietoa, jota ne mallintavat jatkuvasti. Mallien perusteella meille rakentuu kokemus todellisuudesta ja kyky ennakoida – yksinkertaisimmillaan esimerkiksi, millä kädellä ovenkahvaan kannattaa tarttua.

Kun ympäristö muuttuu, mallitkin muuttuvat. Juuri näin tapahtui silmälasikokeessa. Aivot rakensivat näkötietoon perustuvat mallit uusiksi niin, että ihminen pystyi toimimaan muuttuneessa ympäristössä.

Juuri nyt maailmaamme muuttavia ilmiöitä riittää. Politiikan voimasuhteet ovat murroksessa. Arvaamattomat suurvaltajohtajat määrittävät liittolaissuhteita uusiksi. Euroopassa riehuu sota. Tiede ja teknologia tekoäly kärjessä keulivat samaa tahtia kuin ilmastonmuutos ja ympäristöhuolet… Monet pohtivat nyt tulevaisuuttaan.

Muutoksen kumppanina kulkee epävarmuus. Sitä on monentasoista. Jos riskit ovat tiedossa, mielessä pitää jonglöörata erilaisten tulevaisuuksien todennäköisyyksien välillä. Jos tulevaisuudesta ei ole tietoa, sitä täytyy arvailla tai kuvitella.

Epävarmuus rassaa päätä: tutkimuksen mukaan merkitykseen, stressiin ja pelkoon liittyvät aivomekanismit aktivoituvat. Tila voi äityä ahdistukseksi. Silloin tuleva aiheuttaa poikkeuksellista huolta, ja tulevaisuudenkuvissa painottuvat pahimmat mahdolliset skenaariot. Usein seuraus on, että ei toimita, vaan vältellään ahdistuksen aihetta.

Epävarmuus ja yllätykset kertovat aivoillemme, että niiden mallinnus maailmasta on väärä. Silloin ollaan aivotutkija Karl Fristonin kehittämän, aivojen toimintaa selittävän vapaan energian periaatteen mukaan valintatilanteessa: joko ihminen muuttaa itseään, eli oppii, tai muuttaa maailmaa, eli toimii. Kolmas vaihtoehto on kieltäytyä oppimisesta ja aktiivisesti pitää yllä harhaluuloa maailmastaan virheviestejä torjumalla.

Toisaalta ympäristön muutos ja siitä johtuva epävarmuus voi olla siis myös ajattelun muutoksen lähde. Se on elintärkeää, jotta mallimme maailmasta pysyvät paikkansapitävinä. Ilman epävarmuutta tai virheitä ei voi oppia uutta.

Epävarmuus ei myöskään ole aina kielteinen kokemus. Esimerkiksi leikkimiseen liittyy usein tahallinen yllätyksellisyys ja epävarmuus – todellisuus, jota ei voi ennustaa, sillä se voi muuttua miksi vain.

Videopeleissä epävarmuus ja yllättävän hyvin pärjääminen johtavat motivaatioon, nautintoon ja jopa koukuttavuuteen. Leikin epävarmuus tuntuu rassaamisen sijaan kutkuttavan ihmismieltä. Se voi myös tehostaa oppimista: Suomalaistutkimuksen mukaan leikillisyyden kokeminen aikuisten verkkokurssilla oli yhteydessä parempiin oppimistuloksiin.

Eli kun pahimmillaan epävarmuus johtaa ahdistukseen, parhaimmillaan se synnyttää halua mennä uutta kohti.

Ehkä havainto tarjoaa jotain lohtua nykypäivään, jonka mullistukset eivät totta vie kirvoita leikkihaluja. Kun tulevaisuus on täydellisen epäselvä, mielikuvitus on oleellinen selviytymistaito. Leikki on se tapa, jolla lapsi oppii tuntemattomasta maailmasta tehokkaasti. Saisiko aikuisenakin vielä epävarmuuden äärellä kaivettua esiin kepeää uteliaisuutta, mielikuvitusta ja sinnikkyyttä?

Vanhassa silmälasikokeessa piilee myös toivon siemen heille, joita huolettaa se, miten aivot pysyvät alati kiihtyvässä muutoksessa mukana: tarvittiin vain kahdeksan päivää sen oppimiseen, että ylös onkin alas – ja alas onkin ylös. Vaikka tutkija koki ahdistusta ja häpeää, kokeilemalla ja toimimalla aivot sopeutuivat siitä huolimatta nopeasti uuteen.

Katri Saarikivi

Kirjoittaja on yrittäjä, tutkija ja tiedeviestijä, joka on tämän tästä epävarma itsestään, mielipiteistään ja ymmärryksestään, ja opettelee suhtautumaan asiaintilaan sopivalla kepeydellä.