Esikoiskirjailija sijoitti teoksensa muinaisten kauhujen riivaamaan Helsinkiin – tätä on kansangotiikka

”Sinä näet lihan keinona mitata olemista, mutta oleminen ei tarvitse mittaa.”

Eletään iloista 1920-lukua, joskin Helsingin Kruununhaassa tapahtuu vähemmän iloisia asioita.

Kaupunginosaa vaivaavat oudot valoilmiöt, joiden yhteydessä kuuluu vertahyytäviä huutoja. Samaan aikaan läheisestä parantolasta katoaa mystisesti potilas, ja tapausta tutkiva komisario Eino Högfors huomaa joutuneensa keskelle kauhun syviä syövereitä.

Kaiken takana piilottelee suomalainen muinaisjumala Lempo, joka pystyy johdattelemaan ihmismielen toisiin, vaarallisin ja arvaamattomiin todellisuuksiin.

Tällaisia visioita tarjoaa esikoiskirjailija M.J. Höltän Liekkihäntä, tähdenlento -novelli, joka löytyy äskettäin julkaistusta Luiden laulu -kirjasta (SKS).

– Käsittelen novellissa ajatusta siitä, mitkä ovat ihmisen tiedon ja aistihavainnon rajat ja mitä tapahtuu, kun ne ylittyvät – tai kun löytyy jokin asia, jota tiedolla tai aistihavainnolla ei voida enää selittää tai ymmärtää, Hölttä tarkentaa.

Kun kuolleet vierailevat elävien luona

Liekkihäntä, tähdenlento kuvastaa hyvin Luiden laulu -novellikokoelman punaista lankaa: Hölttä kauhoo tarinoihinsa suomalaisen kansanperinteen pelottavia puolia, mutta vie samalla yliluonnollisella kauhulla kuorrutettua traditiota uudelle tasolle.

– Kansanperinne on aivan valtava aarrearkku: myyttinen kudelma ja verkosto, jota kukaan ei omista. Kansanusko ja -perinne tarjoavat erinomaisen pelikentän kirjailijalle lähteä luomaan myös omia myyttejä, kuten itsekin olen tässä tehnyt.

Luiden laulussa lukijaa pelottelevat Lemmon lisäksi muun muassa ihtiriekko-haamu ja vedenhaltija Vetehinen, joka houkuttelee eläviä ihmisiä hukkumaan. Höltän mukaan suomalaisesta kansanperinteestä löytyy kauhuolentoja suorastaan ”pilvin pimein”.

– Siellä on paljon erilaisia entiteettejä, joita on yhdistetty myötä- ja vastoinkäymisiin. Olentoja on pelätty, lepytelty, palvottu ja pidetty hyvänä. Ihan kaikkia ei suinkaan ole pelätty, vaan joidenkin kanssa on opittu jopa elämään rinnakkain.

Tällainen rinnakkaiselo liittyy myös perinteiseen syysjuhlaan kekriin – suomalaisten halloweeniin – joka päätti satokauden ja jossa myös kunnioitettiin Kekri-jumalaa. Vanha kasvukausi päättyi, mutta koska uusi ei ollut vielä alkanut, oltiin jonkinlaisessa välitilassa.

– Kahden maailman, elävien ja kuolleiden, lähentyminen oli aiemmin aivan normaali ajatus. Kuolleet esi-isät tulivat katsomaan, miten jälkeläiset ovat hoitaneet taloa.

Se, mikä ei ennen ollut kauhua, on sitä nyt.

– Kun nykypäivänä kirjoittaa novellin kuolleen isoisän vierailusta sukulaistensa luona, kyse on kauhusta, ei niinkään suvun yhteenkuuluvuuden tunteesta, Hölttä pohtii.

Kauhu kurottautuu kohti kosmista mittakaavaa

Höltän mukaan suomalaisessa kansanperinteessä vellova pelon pedagogia jumalineen ja omituisine olentoineen sisältää paitsi elämänohjeita, myös tarinoiksi puettuja varoituksia.

Samalla kyse on inhimillisestä tarpeesta pyrkiä selittämään maailman arvaamattomuutta, toisinaan myös magian keinoin.

– Miten on mahdollista, että sato menee taas pilalle? Tai miksi kaikki kolme lasta menehtyvät lyhyen ajan sisällä? Jos maailman armottomuus ja kylmä kosminen nihilismi eivät päde selityksenä, sellaista haetaan jostakin muualta.

”Haju tuli heti. Sellainen löyhkä, joka kuuluu paikkaan, missä liha hajoaa takaisin maaksi.”

”Jäljelle oli jäänyt hiljaisuus, joka ei ollut rauhan vaan kuoleman jättämä tyhjiö.”

”Kasvot olivat paisuneet ja mustuneet, pehmeät ja muhjuuntuneet kuin sammaleen alla muhiva turve.”

Vastaava logiikka pätee useissa Luiden laulun novelleissa: kylmäävä kauhu pursuaa esiin kirjan sivuilta kosmisen mittakaavan välinpitämättömyytenä ihmistä ja elämää kohtaan.

– Sieltä taustalta löytyy rankka ja nihilistinen maailmankuva: ihminen ei olekaan luomakunnan kruunu tai tiedon ja älyn korkein muoto. On asioita, jotka ovat olemassa riippumatta siitä, halusimmeko niitä vai emme, tai ymmärsimmekö niitä vai emme.

Vaikka Luiden laulun novelleista löytyy mätäneviä organismeja ja veden alta kurottelevia limaisenvihreitä olioita, Hölttä ei mielestään kirjoita perinteistä hirviökauhua.

– Pikemminkin lähestyn kauhua armottomana järjestelmänä, jonka hampaisiin päähenkilöt hyvin usein joutuvat.

Folk horrorista kansangotiikkaan

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut tänä vuonna peräti kolme kansanperinteen synkkiä puolia viljelevää teosta.

Luiden laulun lisäksi on ilmestynyt Liisa Kasken kekrinaikaan sijoittuva Marras-romaani ja Maria Vakkurin Ämmänhauta, joka ammentaa urbaaneista legendoista ja ikivanhoista perinnetarinoista. SKS:lle tämä on uusi pelinavaus.

Folk horror on kirjallisuustieteeseen ja elokuvaan vakiintunut kauhun yhtä alagenreä kuvaava termi, jossa kammottavuuksia tapahtuu syrjäseuduilla ja joka limittyy myös kansanperinteeseen.

M.J. Hölttä ei ole juuri kyseisestä termistä perustanut, joten hän omaksui suomenkielisen vastineen: kansangotiikan.

– Kansangotiikka on omien tarinoideni kohdalla kuvaavampi, koska tapahtumat liittyvät vanhoihin paikkoihin ja ilmiöihin.

Höltästä tuntuu huimalta katsella satoja vuosia samanlaisena pysynyttä perinnemaisemaa tai seisoa samaisella rannalla, jonka hiekassa jo ensimmäiset tänne tulleet ovat käyskennelleet.

– Siihen väliin mahtuu valtava määrä historiaa ja erilaisia kerroksia, mutta mikään itse maisemassa ei kerro, mitä oikeasti on tapahtunut.

Hölttä käyttää tätä keinona luoda ja lähestyä kauhua.

– Maaperässä tai paikassa saattaa olla jotakin pielessä ja jokin kurkottaa historian kätköistä kohti päähenkilöä.

Mutta miltä luiden laulu sitten kuulostaa?

– Se on hiljaista ja ajatonta hyminää, joka kantautuu syvältä maaperästä ja mullasta, kivien ja kantojen alta. Sieltä, minne kaikki, jotka ennen meitä ovat olleet, ovat jo menneet, ja jonne me vasta olemme matkalla.