Britannia | Brittiviihteen paiseita ei olisi puhkottu ilman perinteistä mediaa

Lontoo

Brittiviihteellä on menossa myllerrysten syksy, kun tunnetut mediahahmot ovat joutuneet tilille menneistä teoistaan.

Maanantaina mediapersoona Russell Brand tuomittiin yli kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen raiskauksesta ja useasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Jo viikkoa aiemmin lontoolainen ylioikeus oli päättänyt, että toisella tunnetulla brittiviihteen hahmolla ei ole oikeutta vaatia mediaa vaikenemaan hänen väitetyistä sopimattomista – ja mahdollisesti jopa rikollisista – seksuaalisista teoistaan.

Valitusaika päätöksestä meni umpeen viime maanantaina. Sen jälkeen viestimet ovat olleet vapaita kertomaan, että kyseessä on koomikko-kirjailija David Walliams.

Ja lisää on kuulemma tulossa.

Koomikko-kirjailija David Walliams kuvattuna joulukuussa 2024. Kuva: Shane Anthony Sinclair

Mediapersoona Russell Brand saapumassa tuomioistuimen istuntoon Lontoossa lokakuun lopussa. Kuva: Jack Taylor

Samalla valokeila kohdistuu nyt niihin, jotka ovat mahdollistaneet seksuaalisen ahdistelun tai ainakin sulkeneet siltä silmänsä.

Ahdisteluilmiö tarjoaa useita opetuksia. Tässä kolme: perinteisen median rooli, 2000-luvun ysäritunnelmat sekä kulttuurinkuluttajan dilemma.

1. Perinteinen media loisti roolissaan

Juuri perinteinen media on osoittanut voimansa, kun kyse on ollut seksuaalisten ahdistelijoiden tekojen saattamisesta julkisuuteen.

Brittiviestimet ovat tutkineet sekä Russell Brandin että David Walliamsin tekemisiä jo vuosikausia. Se on urakka, johon on tarvittu isot lihakset eli aikaa, rahaa sekä vakiintuneiden mediatalojen tutkiville journalisteilleen tarjoama tukiverkko päällikkötoimittajineen ja juristeineen.

The Sunday Times -lehti alkoi tutkia Brandiin kohdistuvia epäilyjä vuonna 2019. Sittemmin urakkaan liittyivät The Times -sisarlehti sekä Channel 4 -kanava. Läpimurtojuttu Brandin tekemisistä julkaistiin syksyllä 2023.

Toimittajat haastattelivat satoja ihmisiä sekä katsoivat ja lukivat Brandin tuotantoa, kertoo The Timesin prosessia taustoittava juttu. Viranomaisille lähti useita tietopyyntöjä.

Walliamsiin kohdistuvista epäilyistä ensimmäisen jutun julkaisi puolestaan The Telegraph -lehti joulukuussa 2025. Lehti paljasti, että Walliamsin oma kirjankustantaja selvitti syytöksiä nuoriin työntekijöihinsä kohdistuneesta ahdistelusta.

Sittemmin Walliamsin tekemisistä raportoivat laajemmin The Guardian -lehti sekä ITV-kanava.

Vastaavaan tiedonhankintaan ei pysty yksittäinen somettaja, kansalaisaktivisti tai freelance-toimittaja, uhreista puhumattakaan.

2. Tunkkaisuus ei ole vain ysärin ongelma

Nuorille aikuisille 90-luku näyttäytyy tunkkaisuuden aikakautena, jolloin seksuaalinen ahdistelu oli arkipäivää.

Brittiviihteen paljastukset osoittavat, että ilmiö ei ole yhden aikakauden ongelma. Ysäri-ilmiö jatkuu pitkälle 2000-luvulle asti.

Kyse onkin yksilöiden teoista, ei vuosiluvusta: viihdemaailman hyvä veli -verkoston tukemasta jätkämäisestä käytöksestä, joka kontrolloimattomana johti Brandin tapauksessa rikollisiin tekoihin.

Maanantainen tuomiolauselma on lukemisen arvoinen.

Tuomari toteaa, että Brand oli kuuluisaksi tullessaan monien mielestä hauska ja karismaattinen. Samalla hänestä kehkeytyi seksuaalinen saalistaja, jota asema suojeli.

Naisten ei-sanan hän ohitti ”arrogantin kasuaalisti”.

Ja vaikka Brandin kaverit hyväksyivätkin tämän ”törkeä jätkämäisen käytöksen”, oli käytös osin myös rikollista.

3. Saako pahiksen taiteesta tykätä?

Ainakaan torstaina BBC:n arkistosta ei voinut enää katsoa 2000-luvun alun Pikku-Britannia eli Little Britain -sarjaa. Sarjan toinen päähenkilö on ahdistelu­syytösten keskiössä oleva Walliams.

Alkuviikosta Walliamsin kirjojakaan ei näkynyt enää ainakaan joissain Lontoon kirjakaupoissa.

Onko oikein, että terävä mutta nykymittapuulla poliittisesti epäkorrekti sketsisarja hyllytetään? Saako pahiksen taiteesta tykätä?

Oikeaa vastausta ei ole.

Kunkin pitää tehdä päätös tykönään. Kuluttaja äänestää lopulta lompakollaan.