Analyysi: Timo Jutila on jo harvinaisuus, harva julkkis viitsii enää ehdolle

Kansanedustajuus ei houkuttele enää julkkiksia. Samaan aikaan Suomessa olisi syytä pohtia, riittäisikö vähempikin lainsäätäjämäärä.

20:03

Frederik, Jussi Parviainen ja Pikku G.

Vuosituhannen taitteessa niin kutsutut julkkisehdokkaat ilmestyivät eduskuntavaalien ehdokaslistoille. Julkkisehdokas on henkilö, jonka tausta ei ole puolueen nuorisohautomossa tai akateemisessa asiantuntija-ammatissa, vaan kannukset on hankittu esimerkiksi viihteestä tai urheilusta.

Puolueet viimeistelevät parasta aikaa ehdokaslistoja eduskuntavaaleihin. Julkkisehdokas-määritelmän täyttäviä ehdokkaita ei tällä kertaa ole kovin pitkäksi jonoksi. Porukkaan voi laskea esimerkiksi jääkiekkoilija Timo Jutilan (kok.), radiojuontaja Jone Nikulan (kok.), näyttelijä ja ohjaaja Petteri Summasen (liik.) ja ehkä myös näyttelijä Riku Niemisen (vas.), vaikka hän on jo toista kertaa ehdokkaana.

Oikeusministeriön selvitys vuodelta 2020 tukee havaintoa. Julkkisehdokkaiden määrä on vähentynyt.

Poliittinen ilmasto on kärjistynyt. Asiat pitää osata paremmin tai vähintäänkin pitää olla sitkeyttä ottaa selvää ja perehtyä. Virheistä rokotetaan ankarammin. Sosiaalisen median muisti on yllättävän pitkä, vaikka nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä äänestäjät usein palkitsevat vaaliuurnilla myös halpamaisista someheitoista. Tämä on osaltaan aiheuttanut yhteiskunnallisen keskustelukulttuurin muuttumista alhaiseksi ja raskaaksi.

Pelkkä julkkisehdokkaan status ei ennusta menestymistä politiikasta. Osalla äänisaalis jää hyvin pieneksi. Osa jättää leikin kesken jo ennen vaalipäivää. Näin teki esimerkiksi ex-jääkiekkoilija Jere Karalahti, joka viime eduskuntavaaleissa lähti Liike nytin ehdokkaaksi, mutta ilmoitti kesken pelin, ettei homma lopulta kiinnostakaan tarpeeksi. Karalahti sai silti vaaleissa yli 400 ääntä. Sitten on Tony Halmeen (ps.) kaltaisia ilmiöitä: paljon ääniä; yli 16 000 ääntä vuoden 2003 eduskuntavaaleissa, mutta poliittinen vaikutusvalta jää vähäiseksi.

Osa julkkisehdokkaista vakiinnuttaa paikkansa ja heistä tulee poliitikkoja muiden joukossa. Lainsäätäjiksi ovat ensimmäisen uransa jälkeen nousseet ja kasvaneet muun muassa kristillisdemokraattien puheenjohtaja, maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah, neljättä kauttaan eduskunnassa istuva Pauli Kiuru (kok.) ja aiemmin jääkiekkoilijana tunnetuksi tullut Sinuhe Wallinheimo (kok.).

Entinen seiväshyppääjä Antti Kalliomäki (sd.) nousi Essayahin tavoin urheilu-uransa jälkeen ministeriksi asti toimien tehtävässä lähes 3 000 päivää. Kauneuden maailmasta ministeriksi ponnisti Tanja Karpela (kesk.), joka viihtyi kulttuuriministerinä lähes 1 500 päivää.

Vaikka julkisuudesta tuttu henkilö on usein puolueelle arvokas ääniharava, julkkisehdokkaiden vähentyminen kertoo sekä keskusteluilmapiirin koventumisesta että toivottavasti lisääntyvästä itsekriittisyydestä. Kansanedustajan tehtävän hoitaminen menestyksekkäästi vaatii pitkäjänteistä perehtymistä asioihin, kestävyyttä valiokuntatyöskentelyyn sekä yleisön ja median kritiikin sietämistä.

Kansanedustajien määrän vähentäminen nousee aika ajoin julkiseen keskusteluun. Viimeisimmän avauksen teki tänä syksynä valtiovarainministeriö, joka talouden meno- ja rakennekartoituksessa selvitti, että vuositasolla Suomi säästäisi noin yhdeksän miljoonaa euroa, jos kansanedustajia olisi nykyisen 200:n sijaan 150. Kansanedustajien määrästä säädetään Suomen perustuslaissa, ja luku on ollut sama 200 viimeiset 120 vuotta.