Valokuvat | Muotokuvat näyttävät saamelaiset ilman saamenpukua

Joutsenet ovat paikalla kuin olisivat tulleet avustajiksi kuvauksiin.

Niitä uiskentelee Töölönlahden Linnunlaulun puoleisella rannalla peräti viisi, mikä aiheuttaa välitöntä riemua. Valokuvaaja Marja Helander kuvaa entistä ballerinaa Auri Aholaa, joten puhe kääntyy tietysti Joutsenlampeen. Ei siis Töölönlahteen vaan Tšaikovskin balettiin.

”Se on kaikkien balettien äiti. Ja kaikkein hienoin, jos minulta kysytään.”

Ahola tietää, mistä puhuu. Rovaniemellä syntynyt Ahola tanssi kymmenen vuotta Suomen Kansallisbaletissa. Nyt hän asuu sukunsa mailla Inarissa ja ohjaa omia produktioitaan.

”Ballerina ei ole ballerina, jos ei ole tanssinut Joutsenlampea. Se on ultimaattinen koetinkivi.”

Vaikeinta ei ole esittää joutsenta. Vaikeinta on hengittää täsmälleen samaan aikaan kuin 23 muuta joutsenta. Jos yksi tekee toisin, koko parvi näyttää väärältä.

”Kauheaa. Tuli ihan diivaolo”, Ahola toteaa.

Muotokuvat ovat tulossa Helsingissä asuvista tai asuneista saamelaisista kertovaan näyttelyyn. Kaikkiaan kuvattavia on kaksitoista. Kuva: Kalle Koponen / HS

DiivaINEN olo menee pian ohi, sillä ballerina seisoo Linnunlaulussa tavallisissa vaatteissaan, kuten Helanderin kuvaamat saamelaiset muutenkin. Ei saamenpukua. Eikä mitään muutakaan eksoottista ja kliseistä.

”Saamelaiset kulkevat Helsingissä kuten kaikki muutkin. Heitä ei tunnista kadulla saamelaisiksi”, näyttelyn kuraattori Mari Gauriloff sanoo.

Saamelaisten Helsinki-suhteesta syntyy kahdentoista muotokuvan sarja. Tässä jutussa Helsingistään kertovat Aholan lisäksi Vailla vakinaista asuntoa ry:n viestintäpäällikkö Erja Morottaja ja Sdp:n puoluesihteeri Mikkel Näkkäläjärvi.

Arkivaatteissaan, tietenkin.

Mikkel Näkkäläjärvi: ”Yhden ihmisen elämään mahtuu valtava muutos”

Mikkel Näkkäläjärven potretti on otettu Ympyrätalon edustalla Hakaniemessä. Taustalla on kuva hänen isänäitinsä perheestä. Kuva: Marja Helander

Työhuoneessani on vanha valokuva. Siinä on isänäitini, áhkkuni Inga, pienenä lapsena sisarustensa ja vanhempiensa kanssa. Hän syntyi vuonna 1912.

Kun katson kuvaa, pysähdyn välillä ajattelemaan, kuinka nopeasti Suomi on muuttunut.

Isoäitini eli nuoruutensa jutaavaa porosaamelaista elämää. Hän muutti ensimmäisen kerran pysyvään rakennukseen asumaan vasta suunnilleen 25-vuotiaana. Samaan aikaan Etelä-Suomessa oli yliopistoja, kaupunkeja ja aivan toisenlainen yhteiskunta.

Hän eli kuitenkin lähes satavuotiaaksi. Elämän loppupuolella maailmassa olivat jo televisiot, matkapuhelimet ja tietokoneet. Ehdin itsekin tuntea hänet ja keskustella hänen kanssaan vanhoista ajoista.

Yhden ihmisen elämään mahtui valtava muutos.

Ehkä siksi olen itse perinteitä kunnioittava ihminen.

Olen Inarista kotoisin. Nyt asun Rovaniemellä perheeni kanssa. Helsinki on ennen kaikkea työkaupunki. Helsingissä päivät ovat aika minuuttiaikataulutettuja. Puoluetoimisto ja oma työpaikka ovat Hakaniemessä. Mielibaarejani ovat Juttutupa ja Rytmi.

Työpaikkaani Eduskuntataloon menemisessä on edelleen jotain juhlallista. Rakennus on hieno, mutta kyse ei ole vain arkkitehtuurista. Se symboloi minulle suomalaista demokratiaa ja parlamentarismia.

Kun olen Inarissa, mielentila on toinen. Siellä on enemmän aikaa mietiskellä ja olla.

Lapseni ovat vasta kolme- ja viisivuotiaita. Olen vienyt heitä porohommiinkin. He kuulevat porojen äänet, seuraavat ihmisten työskentelyä ja tapaavat sukulaisia sekä eri sukupolvien ihmisiä. Samalla he kuulevat saamea aivan eri tavalla kuin Helsingissä.

Isoäitini muutti ensimmäisen kerran pysyvään rakennukseen asumaan yli 20-vuotiaana. Omat lapseni kasvavat erilaisessa maailmassa.

Pidän isoäitini kuvaa työhuoneessa nykyisten perhekuvien rinnalla.

Minusta niiden kuuluukin olla siinä vierekkäin.

Auri Ahola: ”Kaipaan Helsingistä järjestäytynyttä yhteiskuntaa”

Auri Ahola tanssi Linnunlaulussa perinteisten värien kanssa. Taustalla häämöttää oopperatalo, tuttu esiintymispaikka. Kuva: Marja Helander

Mie oon vähän niin kuin valunut etelään. Synnyin Rovaniemellä, mutta muutin sieltä ensin Mikkeliin ja sitten pääkaupunkiseudulle, kun pääsin Oopperan balettikouluun. Helsingissä elämä pyöri niin pitkälti baletin ympärillä, että oli kuin olisin muuttanut balettikoulun kellariin.

Saamelainen balettitanssija on aika harvinainen yhdistelmä, kummastuksen aihe.

Helsingissä yhteyteni saamelaisuuteen kulki pohjoisen kautta. Isä soitti ja piti puolen tunnin monologin siitä, mitä verkoista oli tullut tai mihin kohtaan ne oli laitettu.

Siinä oli minun saamelaisyhteisöni.

Helsingissä minulla oli aina hirveä kaipuu pohjoisen luontoon. Ajattelin, että taiteilijan työ täytyy tehdä etelässä ja että joskus myöhemmin ehtii nauttimaan hiljaisuudesta ja rauhasta.

Sitten tuli ajatus, että ei sitä elämää eletä sitten joskus eläkkeellä vaan nyt.

Muutin takaisin Inariin yksitoista vuotta sitten. Paluun ajatus syntyi aika tavalla samalla kuin moni muukin iso päätös elämässäni. Hetken mielijohteesta.

Kun vertaan elämää Helsingissä ja Inarissa, ero on aika valtava. Helsingissä elämä pyöri oikeastaan Bermudan kolmiossa, jonka kulmat olivat oopperatalo, koti ja Alepa.

Nykyään voin astua takapihalta suoraan metsään.

Inarissa asun sukutilalla, jossa sukuni on elänyt niin kauan kuin alueen asukkaita on ylipäätään kirjattu rekistereihin, käytännössä 1500-luvulta asti. Tiedän, ketkä niissä paikoissa ovat eläneet. Olen kuullut tarinoita useiden sukupolvien takaa.

Siitä syntyy kodin tunne.

Pohjoisessa työskentelen freelancerina, edelleen kuitenkin tanssitaiteilijana. Siellä pitää keksiä paljon itse. Välillä olet koreografi, välillä tuottaja, välillä autonkuljettaja ja välillä lumenluoja. Tämän vuoden alussa ohjasin Áávu-teoksen, jota esitimme lumiteatterissa ja myöhemmin Norjan puolella Jäämeren rannalla. Rakensimme jäälle lumesta kokonaisen teatterin.

Suoraan sanottuna kaipaan Helsingistä järjestäytynyttä yhteiskuntaa.

Inariin muutettuani jouduin totuttelemaan erilaiseen työkulttuuriin. Meillä on kulttuurialan ihmisten keskuudessa oma vitsi niin sanotusta Saami-deadlinesta. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että deadline on enemmän ehdotus kuin määräaika.

Ammattilaisena se ärsyttää minua, vaikka kai siinä aikakäsityksessä on jotain aika ihanaa.

Erja Morottaja: ”Kaupungissa tunnen valtavaa vapautta”

Erja Morottaja on kokenut Helsingin vapauttavana asuinpaikkana pohjoisen jälkeen. Kuva: Marja Helander

Kun ihmisille selviää, että olen kotoisin pohjoisesta, ne usein olettavat, että kaipaan sinne koko ajan. Että istun Helsingissä haikeana ja tunnen olevani väärässä paikassa. Että minun pitäisi ikävöidä tuntureita, vaivaiskoivuja ja sitä maisemaa, josta lähdin.

Moni on ollut melkein pettynyt, kun en olekaan.

Varmaan pitäisi kaivata kirmailemaan vaivaiskoivujen ympärille ja joikaamaan.

En ole koskaan juuri romantisoinut lähtöpaikkaani. Pohjoiseen liittyy paljon hyviä asioita, mutta myös yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Lapset osaavat olla toisilleen julmia, eikä oikein koskaan tiedä, miksi joku päätyy kiusatuksi tai jää porukan ulkopuolelle.

Minulle vain kävi niin.

Olin kiinnostunut nuorena eri asioista kuin moni muu. Kun muita alkoivat jo yläasteella kiinnostaa pilluralli ja kaljoittelu, minä luin kirjoja, kulutin populaarikulttuuria ja kuuntelin musiikkia, joka poikkesi kavereiden mausta. Siellä kuunneltiin Eppu Normaalia ja heviä, minä olin enemmän brittiläisen syntikkapopin ystävä.

Muistan olleeni lapsena aika synkkä tyttö.

Sitten lähdin ensimmäiselle Interrailille, ja maailma aukesi. Tajusin, että Kaamasesta voi oikeasti lähteä pois. Että maailmasta löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla kuin minä.

Ehkä juuri silloin synkkyys ja ahdistus alkoivat hellittää.

Mummo oli taitava käsityöihminen. Hän teki saamenpukuja, peskejä, karvakenkiä, huiveja ja vöitä. Itse olen ihan älyttömän huono käsistäni. Olen ollut pikkulapsesta asti käsityöopettajien tuska.

Siihen liittyy oikeastaan suruakin. Ettei mulle ole tullut sitä taitoa.

Ja sitten on kieli.

Ymmärsin lapsena saamea tosi hyvin, käytännössä kaiken, mitä puhuttiin. Mutta vastasin suomeksi. Silloin ajateltiin, että lapsella on paremmat mahdollisuudet, jos hänestä tulee suoraan suomenkielinen.

Nyt kun kysytään, osaanko saamea, siinä revitään kyllä vähän haavaa auki sydämessä.

En ole koskaan oikein tuntenut kuuluvani mihinkään.

Se nyt vaan on niin.

Kaupungissa tunnen silti valtavaa vapautta. Voin vetäytyä asuntooni ja olla täysin yksin. Sitten painan hissin nappia, menen muutaman kerroksen alas, astun ulos ovesta ja olen keskellä elämää.

Voin vain solahtaa osaksi kaikkea sitä.

Siinä on oikeastaan jotain samaa kuin pohjoisessa. Siellä luonnon keskellä ymmärtää, kuinka pieni ihminen on. Täällä saman oivalluksen saa ihmisjoukon keskellä.

Ihan sama oletko herra tai narri, kaikki ollaan yhtä vitun pieniä.

Minusta se on rauhoittava ajatus.

Helsingissä asuvien saamelaisten kokoama ja suunnittelema Õhttsaž sijdd – Yhteinen kylä -näyttely on avoinna yleisölle 6.11.2026–25.3.2027 Helsingin kaupunginmuseossa.