Tuomo Pirttimaan kolumni: Kotitilani suon tarina on apea kertomus pientilallisen yrittäjyydestä ja tukipolitiikasta

Alussa oli suo, sitten pellon yritelmä, metsäkokeilu, turvetuotantoalue ja niin edelleen – nyt jäljellä on villiintymään hylätty pelto, Pirttimaa laskeskelee.

6:45

Vuosikymmeniä sitten Lamminrämeen vetinen neva kasvoi harvakseltaan männynkäkkärää. Suo kuului isäni kotitilaan, Muuttolaan, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan rajalla.

Viisikymmentäluvulla valtio myöntyi armossaan myymään vähämetsäisille pientiloille edullisin ehdoin lisämaata. Niin tilaan ostettiin 22 hehtaarin kallioinen metsäpalsta, joka ei ollut muille kelvannut.

Valtiolla oli kaupalle ehto. Tilan piti raivata suosta peltoa. Ensimmäisen kerran ihminen iski silmänsä Lamminrämeeseen.

Isäni oli nuori, ei vielä kahtakymmentä. Hän osti ensimmäisen teräskaarisen pokasahansa, suomalaisen Purmon, se oli paras. Sitä varten piti säästää. ”Orsia” -merkkinen terä sahaan tuli Ruotsista, sillä ”Orsia puree puita kuin korsia.” Ja niin se teki.

Isä sahasi Lamminrämeen männyt polttopuuksi ja alkoi tehdä suopeltoa. Kaivoi ja kuokki. Järjesti talkoita eli kuokkakökkiä: rahkamatrasseja käännettiin käsipelissä nurin kuivumaan, sitten ne poltettiin. Kerran tuli karkasi, ja isä hälytti kyläläiset apuun. Palo saatiin kuriin.

Valtio maksoi pellonraivauspalkkion.

Pellosta tuli heikko. Viljavuutta koetettiin parantaa ajamalla sekaan savea. Talvella kaivettiin roudan alta turpeesta savi esiin, lapioitiin reen laatikkoon ja ajettiin hevosella saroille. Pakkasessa savi jäätyi vaatteisiin. Niistä tuli koliseva haarniska.

Valtio maksoi savenajopalkkion.

Peltoa oli tehty hehtaari, ja viisi oli määrätty. Anottiin valtiolta, ettei tarvitse raivata enempää, ei hyllysuosta kunnon peltoa tule: rukiit kuin oravankynsiä. Valtio antoi armon käydä oikeudesta, ei tarvitse.

Tuli kuusikymmenluku. Isä hankki kaivinkoneen ja kaivoi kunnon ojat suopellon ympärille.

Valtio maksoi pienvaltaojapalkkion.

Kotitilan lehmät laitettiin korkealaitaiseen. Isä osti vekselillä paremman kaivinkoneen ja alkoi urakoida ojia Keski-Pohjanmaan soille. Usko metsän kasvuun soilla oli luja.

Valtio tuki ojituksia.

Isä päätti metsittää Lamminrämeen suopellon. Avojuuriset männyntaimet tulivat apulantasäkeissä. Niitä varoitettiin pitämästä auringonvalossa: juuret kärsivät, kasvu pysähtyy. Männyt jurovat, sanottiin.

Taimia kuokittiin turpeeseen osin lapsityövoimalla. Hikoileva, hyttysten seassa itkua vääntävä sisareni jupisi ”jurroo ne kuitenki.” Lauseella kannustetaan suvussamme edelleen.

Valtio maksoi metsänistutuspalkkion.

Ja sisareni oli oikeassa. Juroivat ne.

Metsänhoitoyhdistys järjesti lannoituskilpailun. Rämeen raivaamattomalle osalle rajattiin paaluilla alue ja kylvettiin kalisuolaa. Kahden kesän jälkeen neuvojat, eli herrat niin kuin sanottiin, kävivät mittaamassa vuosikasvua. Postissa tuli kunniakirja suometsän kasvun parantamisesta.

Kahdeksankymmenluvun alussa isäni puski epäonnistuneet istutustaimet ojien täytöksi ja tasasi sarat. Polttoturvetta nostettiin kotikäyttöön muutamina vuosina, kunnes talo siirtyi helpompaan hakkeeseen, sitten maalämpöön.

Turvesuo jäi kasvamaan pajua.

Vuosituhannen vaihde läheni. Isäni ehdotti naapurissa asuvalle lypsykarjan pitäjälle, että tämä ostaisi Lamminrämeen palstan. Maauskoinen viljelijä innostui, osti ja maksoi hyvin. Toi rämeelle isot koneet, ojitti ja jyrsi. Koko palsta oli nyt peltoa.

Euroopan Unioni maksoi viljelijälle tukea.

Mutta viljelijäkin lopetti karjanpidon ja myi pellot pois. Sen jälkeen ne ovat vaihtaneet omistajaa vielä kerran.

Kävelin kesällä Lämminrämeellä. Peltosarat kasvoivat luonnonheinää. Ojanvarsien paju ja koivu valtautuivat. Taivas pudotteli sadetta, katselin entistä rämettä, entistä peltoa, entistä turvesuota, mennyttä maata, jonka turve hitaasti palaessaan puskee hiilidioksidia ilmakehään.

Ennallistamisesta takaisin suoksi saisi ehkä korvauksen, tai metsittämisestä hiilinieluksi. Onneksi minun ei tarvitse sitä miettiä.

Mikä on tarinan opetus?

En tiedä.

En tosiaan tiedä.