Syyttäjät | Syyttäjäpula horjuttaa luottamusta oikeuslaitokseen

Suomessa uudistettiin rikosoikeudenkäyntimenettely vuonna 1997. Aiemmin tuomioistuimella oli keskeinen rooli rikosasian selvittämisessä, mutta uudistuksessa vastuuta siirrettiin syyttäjälle. Malli omaksuttiin Ruotsista.

Jotta rikosvastuu toteutuisi, vaativat rikosasiat on valmisteltava huolellisesti jo esitutkinnan aikana. Tämä edellyttää syyttäjän aktiivista osallistumista tutkinnan ohjaamiseen.

Poliisi kokoaa esitutkinnassa aineiston, jonka pohjalta syyttäjä päättää syytteestä. Syyttäjän tulee puolestaan tehdä esitutkinnan edistyessä jatkuvaa syyteharkintaa. Kun tutkinta suunnataan syyttäjän ohjauksessa alusta alkaen mahdollisen oikeudenkäynnin kannalta olennaisiin kysymyksiin, syyteharkinta on esitutkinnan päättyessä enää viimeistelyä vailla. Samalla säästyy poliisin voimavaroja.

Syyttäjällä on keskeinen rooli rikosoikeudellisen prosessin kaikissa vaiheissa. Hän osallistuu asian valmisteluun, päättää syytteen nostamisesta sekä ajaa asiaa käräjäoikeudessa ja tarvittaessa ylemmissä tuomioistuimissa.

Tuomioistuin saa tuomita syytetyn vain siitä tapahtumankuvauksesta, johon syyttäjä vetoaa. Tuomioistuin ei voi oma-aloitteisesti laajentaa syytettä koskemaan muita tekotapoja, vaikka oikeudenkäyntiaineistossa ilmenisi niihin viittaavia seikkoja.

Lainsäätäjä on halunnut näin vahvistaa syytetyn oikeusturvaa ja tuomioistuimen puolueettomuutta. Samalla vastuu rikosasian oikeudellisesti asianmukaisesta kattavuudesta on siirtynyt entistä selvemmin syyttäjälle.

Ongelma syntyy, jos syyttäjällä ei ole riittävästi aikaa perehtyä käsiteltävään asiaan.

Tuomioistuimet voivat kolmessa oikeusasteessa arvioida, täyttääkö syyttäjän kuvaama tapahtumien kulku rikoksen tunnusmerkit. Missään ei sen sijaan tule näkyviin, kuinka usein rikosvastuu jää toteutumatta siksi, että syyttäjän esittämä tapahtumankuvaus on puutteellinen.

Tämä on todellinen oikeusturvaongelma. Jos syyttäjällä ei ole voimavaroja selvittää tapahtumien oikeudellista merkitystä jo esitutkinnassa ja muotoilla syytettä kestävästi, rikosvastuu voi jäädä toteutumatta. Erityisesti tästä kärsii rikoksen uhri.

Yksinkertaisissa ja tavanomaisissa rikosasioissa ongelma ei yleensä korostu, mutta vaativissa jutuissa tilanne on toinen. Rikosten tunnusmerkistöt voivat olla tulkinnanvaraisia, ja monimutkaisten tapahtumien oikeudellinen arviointi edellyttää syyttäjältä vahvaa asiantuntemusta. Sen käyttämiseen tarvitaan myös aikaa.

Syyttäjien voimavarojen puute juontaa juurensa vuoden 1997 rikosprosessiuudistukseen. Tuolloin syyttäjän uudenlaista ja laajaa roolia ei täysin ymmärretty. Syyttäjälaitoksen voimavarojen tarve aliarvioitiin pahasti, koska kokemusta oli vain vanhasta tuomarivetoisesta rikosprosessista. Tämä rakenteellinen ongelma on edelleen ratkaisematta.

Ruotsissa työskentelee runsaat 1 500 syyttäjää, Suomessa vajaat 500. Ero on huomattava, vaikka maiden väkiluvut otetaan huomioon.

Suomessa esitutkinnan johtaminen jätettiin uudistuksessa poliisille, toisin kuin Ruotsissa. Tämä ei kuitenkaan poista syyttäjän vastuuta. Suomen lainsäädäntökin edellyttää poliisin ja syyttäjän tiivistä yhteistyötä, jotta rikosasia voidaan valmistella jo esitutkinnassa sujuvaa oikeudenkäyntiä varten. Kun syyttäjillä ei ole mahdollisuutta osallistua valmisteluun riittävästi, koko rikosprosessi rampautuu.

Syyttäjälaitoksen pitkäaikaista resurssipulaa pitäisi viimein ryhtyä korjaamaan. Sen sijaan suunnitteilla on uusia leikkauksia, jotka pahentaisivat ongelmaa entisestään. Se heikentää yleistä luottamusta koko oikeudenhoitoon etenkin rikosten uhrien silmissä.

Professori Matti Kuusimäki toimi valtakunnansyyttäjänä vuosina 1997–2010.

Vieraskynien kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna