Suomen on oltava ulkopolitiikassa oma toimija

Suomen ulkopolitiikassa nähtiin tiistaina yllättävä nytkähdys, kun tasavallan presidentti Alexander Stubb ja Helsingissä ollut Norjan pääministeri Jonas Gahr Støre soittivat Venäjän johtajalle Vladimir Putinille.

Tieto puhelusta herätti laajalti huomiota. Olihan se tiettävästi ensimmäinen kerta sitten viime vuoden heinäkuun, kun minkään Ukrainan eurooppalaisen liittolaisen johtaja oli puhunut Putinin kanssa. Tiistain puhelu oli myös Suomen presidentin ja Putinin ensimmäinen sitten kevään 2022, jolloin silloinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö soitti Putinille kertoakseen Suomen hakevan Nato-jäsenyyttä.

Huomiota lisäsi vielä se, että puhelu näytti yllättäneen myös monet sisäpiiriläiset. Pääministeri Petteri Orpo (kok) oli sanonut samana aamuna julkaistussa ja edellisenä päivänä antamassaan Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei Euroopan tai Suomen ole vielä aika avata kahdenvälisiä yhteyksiä Venäjään. Puhelun jälkeen Tanskan pääministeri Mette Frederiksen sanoi, ettei puhelua ollut koordinoitu muiden maiden kanssa.

Vaikka Orpon puheiden ja Stubbin toimien välillä ei todella tarkasti lukemalla ole epäsuhtaa, tilanne näytti erikoiselta. Ja vaikka Frederiksenin kommentin voi kuitata sanomalla, että puhelulle oli Ukrainan ja Yhdysvaltain tuki, ja muitakin liittolaisia informoitiin, Pohjoismaiden rivien näkyvä hajoaminen olisi ollut hyvä välttää.

Suomi lopetti monien Euroopan maiden tavoin poliittisen tason yhteydenpidon Venäjään, kun Venäjä aloitti laittoman hyökkäyssotansa Ukrainassa helmikuussa 2022. Länsimaiden yksimielinen asettuminen Ukrainan tueksi selvästi yllätti Venäjän johdon, aivan kuten Ukrainan vahva puolustustaistokin.

Ukrainan puolustustahto on edelleen kova, eikä Venäjä juuri etene rintamalla. Ukrainalla on kuitenkin huutava pula ilmatorjunnasta, minkä vuoksi Venäjä pystyy terrorisoimaan sen suurkaupunkien siviiliväestöä ohjuksillaan ja suihkumoottorikäyttöisillä drooneillaan. Tilanne muuttuu Ukrainalle koko ajan vakavammaksi.

Puhelun hyödyt ja haitat selviävät aikanaan.

Samalla lännen yksimielisyys on rakoillut. Yhdysvallat on presidentti Donald Trumpin johdolla asettunut käytännössä Venäjän puolelle. Trump on jopa väläytellyt hänen, Putinin ja Kiinan johtajan Xi Jinpingin yhteistä huippukokousta. Euroopassakin molempien laitojen Venäjään myönteisesti suhtautuvat puolueet ovat kasvattaneet kannatustaan. Ranska saa ensi keväänä todennäköisesti Venäjää tukevan johdon.

Tilanne on edennyt ikäväksi. Ukrainalla on edessään karu talvi. Toiveet rauhanneuvotteluista ovat olleet kariutumassa. Eurooppa uhkaa jäädä neuvotteluissa katsomoon, eikä se tiedä, mitä Yhdysvaltain edustajat kertovat Venäjälle. Samalla puheilta Euroopan yhtenäisyydestä on putoamassa pohja lopullisesti.

Tässä tilanteessa Stubb ja Støre soittivat Putinille. He korostivat soittaneensa Ukrainan pyynnöstä ja välittäneensä Ukrainan viestejä ensi kuulle Abu Dhabiin suunniteluista rauhanneuvotteluista. Ulkoministeri Elina Valtonen (kok) korosti, ettei puhelu avannut Suomen ja Venäjän kahdenvälisiä suhteita. Silti on selvää, että molemmilla mailla oli myös tavoitteena ottaa toimijuutta omiin käsiin. Se on Venäjän naapureille tärkeää, minkä Stubb ja Støre halusivat viestiä myös Washingtoniin.

Puhelu soitettiin ennen muuta siksi, ettei Ukrainan johto täysin luota yhdysvaltalaisiin viestinviejiin, käytännössä Trumpin erityislähettilääseen Steve Witkoffiin. Se halusi jonkun muunkin puhuvan Putinille.

Puhelun hyödyt ja haitat selviävät aikanaan, jos selviävät. Valitettavasti mikään ei osoita Putinin muuttaneen päätavoitteitaan, jotka ovat sanelurauha Ukrainalle ja sopiminen Euroopasta Yhdysvaltain kanssa. Yhdysvalloissa on voimia, joille se sopisi.

Tässä tilanteessa moni näyttää edelleen ajattelevan, että yhtenäisyyden ja toimien vaatiminen EU:lta olisi jonkinlainen toimi. Viimeistään viime kesän kiistat uusista pakotteista kuitenkin osoittivat, että EU:ssa tuuli on kääntynyt. Suomen on oltava vastakin aktiivinen EU:ssa ja vaikutettava sen linjaan, mutta Suomi ei toimi ulkopolitiikassa vain EU:n kautta. On entistä tärkeämpää, että Suomi varmistaa koko ajan olevansa toimija.