Seksuaalirikokset | Oikeuden­käynti ei saisi traumatisoida seksuaali­rikoksen uhria

Oikeudenkäynti, jossa vapaaottelija Makwan Amirkhania syytetään muusikko Mira Luodin pakottamisesta seksuaaliseen tekoon, on herättänyt keskustelua oikeussalissa käytetystä argumentoinnista ja asianomistajan kohtelusta. Poikkeuksellisesti avoimin ovin käyty seksuaalirikosoikeudenkäynti on tehnyt näkyväksi toimintatapoja, jotka useimmiten jäävät julkisuudelta piiloon.

Rikoksesta syytetyllä on oikeus puolustautua, kiistää syytteet ja kyseenalaistaa häntä vastaan esitetty näyttö. Myös asianomistajan kertomuksen luotettavuutta on voitava arvioida kriittisesti. Kaikki tavat esittää kysymyksiä eivät silti ole yhtä asianmukaisia.

Oikeudenkäynnille luonteenomainen vastakkainasettelu ja siihen usein liittyvä kielteinen ja joskus vihamielinenkin ilmapiiri johtavat siihen, että monille osallisille kokemus on stressaava ja ahdistava. Amnesty Internationalin Suomen osaston vuonna 2019 julkaisemassa Oikeuksien arpapeli -tutkimuksessa seksuaalirikoksen uhrit kertoivat, kuinka asianajajat ja tuomarit olivat kohdelleet heitä syyllistävästi ja epäasiallisesti oikeudenkäynnin aikana.

Epäasialliseksi koettua kohtelua voivat olla esimerkiksi kysymykset siitä, miksi asianomistaja oli juonut alkoholia, miksi hän ei poistunut tilanteesta tai miksi hän ilmoitti tapahtuneesta vasta myöhemmin. Seksuaalirikoksen käsittely tuomioistuimessa saattaa voimistaa traumaoireita.

Psykoterapiatyössäni olen kuullut asiakkaiden kertomuksia seksuaalirikosoikeudenkäynneistä, joissa kuuleminen on tuntunut syyllistävältä, vähättelevältä tai nöyryyttävältä. Näitä kokemuksia on saatu paitsi vastapuolen avustajista myös syyttäjistä ja tuomareista. Psykoterapiassa tällaisia oikeudenkäyntiin liittyviä muistoja on käsitelty samanlaisella traumaterapialla kuin varsinaisia raiskauskokemuksiakin.

Oikeudenkäynnissä esitetyissä kysymyksissä on epäillyn rikoksen uhrin kannalta olennaista, mitä kysymyksillä pyritään selvittämään, miten ne esitetään ja millaisiin oletuksiin ne perustuvat. Kysymyksen ei pitäisi sisältää perusteetonta oletusta siitä, miten seksuaalirikoksen uhrin olisi pitänyt käyttäytyä.

Ihminen voi lamaantua uhkaavassa tilanteessa, jatkaa arkista toimintaansa tapahtuman jälkeen tai kertoa kokemuksestaan vasta myöhemmin. Mikään näistä reaktioista ei yksin osoita kertomusta todeksi tai epätodeksi. Käyttäytymisen arvioinnissa tarvitaan ymmärrystä traumaattisen stressin mahdollisista vaikutuksista, ja on otettava huomioon myös yksilölliset erot.

Oikeudenkäynnissä esitetyllä argumentaatiolla on suora yhteys näytön arviointiin. Voimakas stressi voi vaikeuttaa keskittymistä, muistista palauttamista ja tapahtumien jäsentynyttä kuvaamista. Tämän vuoksi oikeussalissa kuultava henkilö saattaa vastata kysymyksiin niukasti tai pyrkiä ahdistavasta kuulemistilanteesta nopeasti pois.

Käyttäytyminen oikeussalissa on myös reaktio kuulemistilanteeseen. Esimerkiksi epävarmuutta, niukkasanaisuutta tai kertomuksen epäjohdonmukaisuutta ei pidä arvioida irrallaan olosuhteista, joissa kertomus annetaan. Tuomioistuin tarvitsee kuultavalta mahdollisimman aidon ja kattavan kertomuksen syytteen kannalta merkityksellisistä seikoista, mutta käsittelystä ei saisi tulla kuultavalle uutta traumatisoivaa kokemusta.

Monet seksuaalirikosoikeudenkäynnit käydään suljetuin ovin yksityisyyden suojaamiseksi, ja siihen on hyvät perusteet. Ulkopuolisten on kuitenkin vaikea arvioida oikeussalissa tapahtuvaa vuorovaikutusta. Siksi tuomarin vastuu kysymysten ja muun käyttäytymisen asianmukaisuudesta korostuu.

Uhrin huomioiva ja oikeudenmukainen oikeudenkäynti ei toteudu pelkästään suljetuin ovin, sermillä tai muilla käytännön järjestelyillä. Asiallinen vuorovaikutus oikeuskäsittelyn aikana on olennainen osa kaikkien asianosaisten oikeusturvaa, ja se lisää luottamusta oikeuden tekemiin ratkaisuihin.

Helinä Häkkänen on psykoterapeutti, oikeuspsykologian dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja kriminaalipsykologian dosentti Helsingin yliopistossa.