Roope Lipastin kolumni: Jos lastenlapseni saisivat päättää eläkeiästä, vaari olisi mieluummin läsnä kuin töissä

Olen saavuttanut kunnioitettavan korkean iän, minkä myötä minusta on tullut peräti kahden vauvan esi-isä. Tämä statuksen muutos on aavistuksen kolhaissut nuorisoidentiteettiäni, mutta kun aikaa on kulunut jo vuoden verran, alan tottua.

On nimittäin suuri ilo ja onni, että vaikka olenkin kunnioitettavan korkeassa iässä, niin oikeasti olen aika nuori: vasta 56-vuotias. Kuten Ressu sarjakuvassa sanoo, pitkän iän salaisuus on olla syntymättä liian aikaisin.

Hyvällä tuurilla minulla on kelvollista elämää edessä 30 vuotta, luultavasti ja toivottavasti vähintään reilut 20. Sinä aikana lapsenlapsemme ehtivät kasvaa aikuisiksi ja saamme nähdä sen. Se on pitkä ja tärkeä aika saada olla mukana heidän elämässään.

Jos asiaan jotenkin vain itse pystyy vaikuttamaan, lapset kannattaa tehdä aikaisin myös siksi, että koko kolmen sukupolven konkkaronkka saa nauttia isovanhemmuudesta: isovanhemmat, kun vielä ovat tolkuissaan, vanhemmat, kun saavat korvaamatonta apua mummilasta ja lapset, kun pääsevät sinne mummilaan hemmoteltaviksi.

Ja tästä pääsemme eläkeikäkeskusteluun.

Identiteettimuutokseni on nimittäin saanut minut miettimään näin isänpäivän kunniaksi viime aikoina vellonutta eläkekeskustelua itselleni uudesta, isovanhemmuuden, näkökulmasta.

Lähtökohtaisesti ajattelen näin: koska nykyään eletään keskimäärin niin pitkään, on myös oikeus ja kohtuus, että myös töissä oltaisiin pidempään.

Mutta toisaalta – mitä vanhemmaksi ihmiset ovat työssä, sitä vähemmän heillä on mahdollisuuksia keskittyä isovanhemman rooliin tai mihinkään muuhunkaan sellaiseen näkymättömään hommaan, jota eläkeläiset tapaavat tehdä päivät pitkät: pitävät pystyssä kulttuuria käymällä teatterissa tai ostamalla kirjoja ja hoivaavat vapaaehtoisina puolet valtakunnan muusta väestöstä.

Kun ihmiset ovat seitsemänkymppiseksi töissä, se aika on pois – paitsi omaishoidosta – myös lapsilta ja lapsenlapsilta. Jos mummi on toimistolla yhdeksästä viiteen, hänestä ei ole apua jälkikasvulle.

No nyt joku sanoo, että ihmisen ensisijainen tehtävä ei ole paapoa lapsenlapsiaan vaan tuottaa bruttokansantuotetta. Syksyn eläkekeskustelussa onkin esitetty, että kuta kauemmin ihmiset pysyvät töissä, sitä enemmän se jotenkin ihmeellisesti lisää työllisyyttä: arvioiden mukaan jopa 120 000 työllistä lisää!

Tätä en käsitä. Miten niin toisi? Toki pidempään töiden paiskiminen säästää eläkemenoissa, kun aletaan maksaa eläkettä myöhemmin, mutta miten ihmeessä se lisää työllisyyttä? Harmaat ukkelit ja akkelit jäävät työpaikan tukkeeksi – samaan aikaan kun ne nuoret eivät pääse töihin. Me horiskot roikumme tiellä aina ja ikuisesti.

Ja vaikka meissä vähän vanhemmissa voi olla jonkin verran vuosien varrella karttunutta viisautta, niin on meissä sitten myös enenevässä määrin myös hitautta, luutuneisuutta ja silkkaa muutosvastarintaa. Ei 67-vuotiaana jaksa ihan räjähtäen innostua mistään, koska on nähnyt kaiken miljoona kertaa, osallistunut 234 organisaatiouudistukseen – tai niin kuin omassa toimittajan ammatissani aikoinaan, nähnyt 567 uudenlaista otsikkofonttia, jotka muuttavat kaiken.

Ei sellainen työntekijä ihan parasta a-luokkaa ole. Nuoret ovat nälkäisempiä ja jaksavat keksiä pyörän – ja otsikkofontin värin – vielä kerran uudestaan.

Kun ekonomistit tai poliitikot laskevat asioita ja väittävät, että tekemällä näin ja näin säästetään rekka-autollinen euroja, tai tuotetaan hyvää kultavuoren verran, kannattaa suhtautua asiaan epäilyksellä. Lukuja voi valita omien toiveiden mukaan, eikä kukaan vedä näitä viisaita vastuuseen kahdenkymmenen vuoden päästä vääristä ennustuksista.

Sen sijaan että väitettäisiin ukkeleiden ja akkeleiden työelämässä jatkamisen tuottavan julkiseen kassaan miljardeja, paljon viisaampaa olisi taata nuoremmille työura, työpaikkoja sekä uskoa tulevaisuuteen niin, että uskaltavat tehdä lapsiakin siinä kaiken keskellä.

Tärkeä osa siinä palapelissä ovat isovanhemmat. Pienikin apu on suurta, kun lapset ovat pikkuisia. Se on arvokertymää, jota ei ymmärrä taskulaskimella.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on kirjailija, joka kaikesta uhostaan huolimatta aikoo työskennellä 70-vuotiaaksi.