Naispappeus | Naispapit ovat tehneet kirkosta paremman, mutta heitä vastustetaan yhä

Naispappeus

Konservatiivisuuden vahvistuminen näkyy myös evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kyse on kuitenkin edelleen pienestä vähemmistöstä.

Mari Leppänen

Kolumni

Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan piispa.

11:00

Viime viikolla tuli kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous teki päätöksen pappisviran avaamisesta myös naisille.

Päätöstä edelsi vuosikymmenten työ. Ensimmäinen teologisen loppututkinnon suorittanut nainen, Wendla Ovaska, valmistui yliopistosta vuonna 1913 anottuaan ensin vapautusta sukupuolestaan. Vuonna 1955 Liisa Riippa-Alarakkola haki ensimmäisenä naisena pappisvihkimystä. Kahdeksan vuotta myöhemmin, vuonna 1963, kirkolliskokous äänesti ensimmäisen kerran naisten oikeudesta pappisvirkaan. Esitys hylättiin, ja naisteologeja varten perustettiin lehtorin virka.

Kun naisten pappeus lopulta vuonna 1986 hyväksyttiin, seurakuntalaisten suhtautuminen oli jo hyvin myönteistä. Gallupien mukaan vain 13 prosenttia kansasta oli uudistusta vastaan. Tähän suhteutettuna vastustajien ääni kuului kirkolliskokouksessa vahvana.

Vuosikymmenet ovat osoittaneet, kuinka paljon hyvää pappisviran avaaminen naisille on tuonut kirkon elämään. Naisten pappeuteen liitetään usein kirkon muuttuminen ihmisläheisemmäksi, lempeämmäksi ja keskustelevammaksi. Kuva jää kuitenkin kapeaksi, jos sen ulkopuolelle jäävät naisten tuoma kirkas teologinen ajattelu ja vahva johtajuus.

Naisten pappeudessa ei ole kysymys vain naisten oikeuksien toteutumisesta, vaan koko kirkon hyvästä. Kirkko tarvitsee hyviä työntekijöitä ja kaikkien lahjoja. Kirkon elämä toteutuu rikkaimmin silloin, kun jokainen saa palvella omassa kutsumuksessaan.

Samassa kirkossa kaikkien on mahduttava samalle alttarille.

Olisi houkuttelevaa ajatella, että naisten toimintaedellytykset olisivat 40 viime vuoden aikana jatkuvasti parantuneet. Niiden rajoittaminen näyttää kuitenkin olevan kansainvälinen suuntaus.

Konservatiivisuus vahvistuu maailmalla, kuten taloudellisesti vaikeina ja levottomina aikoina usein käy. Poliittista ja uskonnollista konservatismia levitetään eri suunnista aktiivisesti ja suurin taloudellisin panostuksin. Erityisen selvästi tämä näkyy sosiaalisessa mediassa.

Myös luterilaisessa kirkossa konservatiivisuuden vahvistuminen näkyy, vaikka kyse on edelleen pienestä vähemmistöstä. Konservatiiviset herätysliikkeet tiivistävät yhteistyötään ja rakentavat kirkon sisälle omia rakenteitaan. Naisten pappeuden torjuminen saa näin yhä järjestäytyneempiä muotoja.

Muutamat herätysliikkeet ovat järjestäytyneet perustaakseen omia jumalanpalvelusyhteisöjään. Näissä yhteisöissä naiset eivät voi toimia pappeina. Järjestöt harkitsevat myös omia pappisvihkimyksiä. Syynä on se, etteivät ne hyväksy vihkimyksiä, joissa piispana toimii nainen tai joissa papiksi vihitään myös naisia.

Kirkko ei voi tukea rakenteita, joiden perustana on naisten pappeuden ja piispuuden torjuminen sekä yhteisestä jumalanpalveluksesta kieltäytyminen. Jos yksittäinen liike tarvitsee omat messut, omat papit, omat pappisvihkimykset ja oman piispallisen kaitsennan, mitä yhteisestä kirkosta jää jäljelle?

Kirkon moniäänisyys ei voi tarkoittaa erillisiä ehtoollispöytiä. Sovinnon etsiminen on välttämätöntä, ja samassa kirkossa kaikkien on mahduttava samalle alttarille. Vastuu yhteydestä irtautumisesta on niillä, jotka järjestävät erillisiä jumalanpalveluksia, ei niillä, jotka kutsuvat kaikkia yhteiseen ehtoollispöytään.

Ongelmallinen ja luterilaisuuteen huonosti sopiva on myös ajatus todellisesta tai muita paremmasta kirkkokansasta ja tunnustuksesta luopuneista seurakuntalaisista. Kirkko kuuluu kaikille seurakuntalaisille, etsiville ja kaipaaville, uskovaisille ja toivovaisille.

Kirkon tulevaisuutta ei tarvitse vain seurata sivusta. Sitä voi olla rakentamassa vaaliuurnilla 15.11.2026. Seurakuntavaaleissa annettu ääni vaikuttaa oman seurakunnan lisäksi koko kirkon suuntaan.

Luitko jo nämä?