Matias Mäkirannan kolumni: Eläkekeskustelussa kukkivat kummalliset puolitotuudet

Olen valmis pitkään työuraan eläkkeiden turvaamiseksi, mutta eläkekeskustelun epärehellisyys nostaa karvat pystyyn, Mäkiranta puhisee.

6:45

Olen 25-vuotias, eli alin eläkeikäni on 68 vuotta sekä 4 kuukautta. Palkastani maksetaan kuukausittain 24,4 prosentin työeläkemaksu.

Se kyllä sopii. Olen valmis tekemään pitkän työuran ja maksamaan korkeita eläkemaksuja varmistaakseni turvallisen vanhuuden kaikille – mutta eläkekeskusteluun haluaisin älyllistä rehellisyyttä.

Mielestäni eläkejärjestelmän edustajat syöttävät omituisia viestejä eläkkeiden nykytilasta.

Esimerkiksi työeläkevakuuttajien eli Telan toimitusjohtaja Saara-Sofia Sirén sanoo Ylen haastattelussa, että eläkkeissä on kyse ”työllä maksetusta tulevaisuuden turvasta”.

Onhan se tavallaan totta, mutta paljon olennaisempaa on, kenen työllä eläkkeet maksetaan.

Nyt maksussa olevat eläkkeet kuitataan pääosin nykyisten työikäisten maksuilla. Viime vuonna yli 28 miljardin työeläkemaksupotista 24 ja puoli miljardia meni nykyisten eläkkeiden maksuun.

Eläkemaksuja kyllä myös rahastoidaan, mutta rahastointiaste on vain noin 25 prosenttia.

Nykyiset eläkeläiset ovat toki itsekin aikoinaan maksaneet eläkemaksuja, mutta silloin ne olivat nykyisiä merkittävästi matalampia. Eläketurvakeskus arvioikin, että vuonna 1940 syntyneet saavat eläkemaksuilleen yli kuuden prosentin reaalituoton.

Alle 60-vuotiaille tilanne on toinen: 1970 ja 2010 lukujen välillä syntyneet saavat tyytyä 1,6 ja 1,8 prosentin tuottohaarukkaan.

Toinen usein toisteltu väite on, että eläkkeet ovat jotenkin erillään valtion budjetista. Tämä on totta vain paperilla. Eläkkeet eivät ole oikeasti irrallaan julkisesta taloudesta. Jos työeläkemaksua alennettaisiin, valtio pystyisi nostamaan ansiotulojen verotusprosenttia ja verokertymää ilman, että se vaikuttaisin työssä käyvien nettotuloihin.

Koko ajatus erillisyydestä on minusta erikoinen. Otetaan kuvitteellinen esimerkki: nykyään yliopistojen toiminta rahoitetaan valtion verotuloilla. Jos yliopistot saisivat oikeuden verottaakin suoraan ihmisten ansioita, olisiko järjestelmä silloin jotenkin erillään julkisesta taloudesta?

Kahta edellä käsiteltyä väitettä on julkisuudessa toistellut erityisesti Tela, jonka jäsenistö koostuu työeläkeyhtiöistä – siis niistä tahoista, joita me rahoitamme pakollisilla eläkemaksuilla.

Sitten eläkekeskustelun toiseen laitaan: ajoittain esiin putkahtaa kummallinen ajatus, että eläkeläiset olisivat jotenkin itsekkäitä.

Se nyt ei ainakaan pidä paikkaansa.

Kaikki vanhemmat ihmiset, joita tunnen, tukevat nuorempiaan.

Kyselytutkimuksissa iäkkäät taas kertovat haluavansa viimeisinä vuosinaan pitää yhteyttä läheisiinsä ja auttaa heitä erilaisin tavoin.

Silti edessä on nyt vaikeita eläkepäätöksiä. Ikääntymiseen ei aikanaan varauduttu riittävästi, eikä menneisyyden virheitä voi helpolla korjata.

Nykyisen velkakierteen pysäyttäminen ilman eläkeläisiä on vaikeaa. Joka kolmas yli 16-vuotias on eläkkeellä, ja eläkkeet ovat neljännes julkisesta taloudesta.

En heikentäisi pienituloisimpien eläkeläisten asemaa. Mutta olisiko sentään reilua, että edes hieman suurempiin eläkkeisiin koskettaisiin, jotta hyvinvointivaltio pysyisi pystyssä?

Käytännössä se voisi tarkoittaa hitaampaa tahtia korottaa työeläkkeitä, 1–2 miljardin säästö nipistäisi noin 2–5 prosenttia työeläkkeistä. Se ei murentaisi kenenkään toimeentuloa, kunhan toimet kohdistetaan reilusti.

Jos emme koske eläkkeisiin, vaihtoehto on, että leikkaamme muualta kahta kauheammin. Sekin iskisi moneen eläkeläiseen. Käytännössä jouduttaisiin leikkaamaan sote-palveluja.

Muutos on mahdollista, mutta tarvitsemme rehellistä keskustelua. Tähän asti eläkejärjestelmän lobbarit ovat hallinneet ilmatilaa, mutta yllättävä parivaljakko, vihreät ja perussuomalaiset ovat murtaneet linjaa kannanotoillaan.

Muidenkin poliitikkojen olisi aika tunnustaa tosiasiat – varsinkin jos haluavat vaaleissa ääniä myös alle 60-vuotiailta.

Matias Mäkiranta

Kirjoittaja on taloustieteen väitöskirjatutkija, joka uskoo, että hyvinvointivaltio on pelastettavissa, kunhan vain uskallamme puhua asioista sellaisina, kuin ne todellisuudessa ovat