Lapset | Aikuisten yhteiskunta haaveilee lapsista kuin päivä­kotilapsi pikku­sisaruksesta

Vaikka oman perheeni lapset ovat jo aikaa sitten lakanneet olemasta vauvoja, olen viime keväästä asti tehnyt vuoroja vapaaehtoisena vauvojen hoitajana Helsingin ensikodissa.

Ensikoti on paikka, jonne esimerkiksi päihdetaustaiset tai kovin nuoret vanhemmat voivat muuttaa tuoreen vauvansa kanssa, jotta uusi elämä saisi mahdollisimman tasaiset lähtökohdat.

Me vapaaehtoiset pääsemme syöttämään maitoa pullosta, vaihtamaan vaippaa, heiluttelemaan värikkäitä muovileluja.

Näen, kuinka ensikodin perheet opettelevat uuden arjen rutiineja. Ne ovat päivien tärkein juttu: vauva tarvitsee kokemusta johdonmukaisesta huolenpidosta kehittyäkseen psyykkisesti.

Sydämessäni on siis pikkuihmisille erityinen paikka. Myös yhteiskunta fiilistelee vauvoja. Syntyvyyskäyrä pitää saada nousuun – tästä ollaan kauniisti yhtä mieltä näinä poleemisinakin aikoina.

Kuka nimittäin tulevaisuudessa kustantaa hyvinvointivaltion, mikäli veronmaksajia on merkittävästi aiempaa vähemmän suhteessa eläkeläisten määrään?

Perheiden turvaverkossa alkaa jo olla isoja aukkoja.

Jo melkein vuosikymmen sitten opimme sanan synnytystalkoot, kiitos silloisen Sdp:n puheenjohtajan Antti Rinteen linjapuheen. Rinne pahoitteli myöhemmin suoraviivaisuuttaan, mutta kutsua talkoisiin ei ole peruttu. Päinvastoin.

Pari vuotta sitten sosiaali- ja terveysministeriö tilasi tutkimusprofessorilta vinkkilistan, kuinka yhteiskunta voi tukea perheellistymistä. On kaavailtu vauvarahastoa Väestöliiton ja Sitran voimin. Media on pohtinut laajasti vauvakadon syitä: ehkä lisääntymiskykyiset roikkuvat liikaa somessa?

Aikuisten yhteiskunta haaveilee vauvoista yhtä sinnikkäästi kuin päiväkoti-ikäinen lapsi pikkusisaruksesta. Tunnen oikeasti aika monta tuon ikäistä, joiden joululahjatoivelistassa lukee vuodesta toiseen pikkusisko.

Lapsen haaveet eivät tunne realiteetteja. Aikuinen sentään miettii: onko lapsiunelman toteuttaminen suurempi mahdollisuus kuin uhka?

Aikuinen tarvitsee tunnetta jatkuvuudesta siinä missä lapsikin. Kun turvaverkko oman elämän ympärillä vaikuttaa tarpeeksi pitävältä, ihminen uskaltaa tehdä niitä kaikkein hurjimpiakin päätöksiä – kuten yrittää lisääntymistä.

Perheiden turvaverkossa alkaa olla jo isoja aukkoja. Lapsiperheköyhyys on yleistynyt Suomessa jo ennen viimeisimpiä leikkauksia.

Vuonna 2019 HS:ään haastattelemani Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimuspäällikkö Minna Salmi sanoi, että varhain koettu köyhyys on suuri riski lapsen koko loppuelämälle. Siksi kaikkein köyhimpien perheiden asemaa oli jo tuolloin Salmen mukaan tärkeää parantaa.

Suomalaisten lasten kokema aineellinen puute oli vuonna 2024 korkeammalla tasolla kuin ikinä mittaushistoriassa, kertoo Turun yliopiston Invest-tutkimuskeskus.

Eduskuntapuolueiden yhdessä sopima velkajarru tietänee leikkauksia lapsiperheille myös tulevaisuudessa, huomauttavat THL:n blogissa johtava tutkija ja tutkimusprofessori.

Sosiaaliturvan leikkaukset ajavat perheitä aiempaa heikompaan asemaan. Samaan aikaan toisaalla suunnitellaan leikkauksia perheiden hyväksi työskentelevien sote-järjestöjen valtionavustuksiin.

Vuosikymmen sitten sain onnekseni käydä useita kertoja neuvolapsykologin juttusilla, kun esikoiseni vauvavuosi osoittautui osin sumuiseksi ajaksi.

Psykologiliitto on nyt tuonut ilmi huolensa lakimuutoksesta, joka kaavailee perheneuvoloiden lakisääteisyyden poistoa. On epäselvää, pääseekö eri puolilla maata jatkossa yhtä helposti neuvolapsykologin tuoliin.

Itse synnytyksestäkin on tullut aiempaa kalliimpi keikka.

Synnytystalkoopuheessa minua ihmetyttääkin ristiriita: vauvat ovat ihania ja tärkeitä niin lähipiirille kuin kansantaloudelle. Mutta kukaan ei synny valmiina veronmaksajana.

Nykyisten lasten kasvu ja kehitys veronmaksajaksi ei milloinkaan tapahdu tyhjiössä. Tarvitaan koko kylää: vanhempien lisäksi muun muassa varhaiskasvatusta, neuvolan henkilökuntaa, muita perhepalveluja, peruskoulua. Ja joskus ensikotia, psykologeja, psykiatrisia sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä ja niin edelleen.

Kenenkään elämä ei ole vain omissa käsissä, kaikkein vähiten lasten.

Jotkut vauvat lähtevät ryömimään kohti veronmaksajuutta eräänlaiselta takamatkalta: jos oma perhe ei pystynyt takaamaan hyviä olosuhteita, pitää yhteiskunnan olla johdonmukainen ja turvallinen vanhempi.

Taannoin luin Outi Lepistön kirjoittaman Taru Loikkaan elämäkerran Kaiken jälkeen elossa.

Loikas työskentelee Helsingin ensikodissa päihdetaustaisten vanhempien parissa. Hän on sairaanhoitaja ja diakoni, mutta toisinkin olisi voinut käydä.

Vanhemmat olivat huumeidenkäyttäjiä. Ihmeen kaupalla he saivat viedä vauvansa sairaalasta kanssaan kotiin. Huono-osaisuus tutkitusti periytyy. Loikas alkoi käyttää amfetamiinia teini-ikäisenä.

Loikkaan matkan varrella hänen puoliaan pitivät kuitenkin monet turvalliset aikuiset: sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja ja koulun henkilökunta.

Hän selvisi.

Kansalainen ei ole velkaa yhteiskunnalle yhtäkään vauvaa. Mutta synnytystalkoita huuteleva yhteiskunta on perheille ja vauvoille velkaa edellytykset hyvään elämään.