Kauhuelokuvassa vampyyripukki hyökkää perheen kotiin – joulussa on paljon kauhistuttavaa, sanoo ohjaaja

Kymmenkunta vuotta sitten käsikirjoittaja Ilja Rautsin, 47, päässä napsahti. Hän istui auton takapenkillä matkalla perheensä luokse joulunviettoon, kun hän alkoi mielikuvitella.

Mikä sääntö kuuluu vampyyrimyytteihin?

Vampyyri ei voi astua kynnyksen yli, ellei joku kutsu sitä taloon.

Kuka kutsutaan kotiin jouluaattona?

Niinpä.

– Mitä jos vampyyri tekisi joulupukin keikkaa: sitten se voisi syödä koko perheen kerralla, Ilja Rautsi kuvailee älynväläystä, joka johti elokuvan syntyyn.

Kauan kypsytelty idea näkee päivänvalon ensi perjantaina. Silloin saa ensi-iltansa Rautsin ensimmäinen pitkän elokuvan ohjaus: Punaista lunta.

Rautsi on poikkeuksellinen tekijä suomalaisen kauhun saralla. Hän on ollut käsikirjoittamassa maineikkailla Berliinin filmijuhlilla kilpaillutta Yön lasta ja kirjoittanut Sundancen elokuvajuhlilla esitetyn Pahanhautojan.

Myös Punaista lunta on Rautsin käsikirjoittama. Se on yksi harvoista julkista tukea saaneista vampyyrielokuvista Suomessa.

Rautsi on aina tehnyt elokuvia siitä, mitä tuntee: nyt hän on kirjoittanut painajaismaisesta perhejoulusta ja ulkopuolisuuden tunteesta, joka on seurannut häntä läpi elämän.

Pahaa pukkia ken pelkäisi?

Toisin kuin tuoreesta elokuvasta voisi päätellä, Rautsin lapsuuden joulut olivat maagisia. Silloin leivottiin, koristeltiin kuusta ja odotettiin. Joulu oli vuoden huipentuma, jota kohti mentiin joulukalenterin askelten mukaan.

– Joka päivä avattiin yllätysluukku ja aattona odotti palkinto – jos oli ollut kiltti. Jouluun liittyi myös tämä moraalinen asetelma, joka on hirveän lähellä kauhuelokuvan säännöstöä: älä avaa tuota ovea. Siellä on jotain pahaa.

Kuten monet muut, myös Rautsi pelkäsi lapsena joulupukkia. Ennen kuin hän aloitti tuoreen elokuvansa kirjoittamisen, hän päätti tehdä tutkimusmielessä pukkikeikkaa. Se oli kiehtovaa.

– En ollut hahmottanut joulupukin kauhuaspektia. Silloin näin pelon pikkulasten silmistä, kun he kyyhöttivät sohvan ja nojatuolin takana. Mikä on taianomaista ja vaikuttavaa, on myös pelottavaa, Rautsi sanoo.

Joulusta tuli pakkopullaa

Kun Rautsi oli teini-ikäinen, joulu alkoi tuntua tyhjältä.

– Teininä vieraantuu maailmasta ja perheestään. Silloin rituaalimainen yhdessäolo muuttuu pakkopullaksi. Mikä ennen oli taianomaista, onkin latteaa: aina tätä samaa.

Samat vitsit, samat riidat. Tästä tuore elokuvakin ammentaa.

Päähenkilö on ahdistunut goottiteini Johanna (Anni Iikkanen), joka vihaa itseään ja kokee olonsa ulkopuoliseksi.

Johanna haaveilee Twilight-sarjan säihkyvän komeista vampyyreista, mutta ovelle kolkuttaa Martti-pukki (Hannu-Pekka Björkman), keski-iän kriisiin jämähtänyt vampyyri.

– Ajattelin, että tehdäänpä groteski vastakohta. Mitä, jos ihminen muuttuisi vampyyriksi, kun on keski-ikäinen, keskivartalolihava, kaljuuntuva suomalainen mies. Olet sitä sitten ikuisesti.

Rautsi löytää teini- ja keski-ikäisistä paljon yhteistä: odottamattomat tunteet ottavat vallan, elämälle kaipaa uutta suuntaa ja merkitystä. Teini-ikäinen ei tiedä, mitä haluaa. Keski-ikäinen kyseenalaistaa elämänvalintansa.

Elokuvan Martti ja Johanna kaipaavat ymmärtäjää, mutta kumpikaan ei osaa pukea toivettaan sanoiksi.

Rautsi on kuitenkin oppinut, että tilanteeseen voi vaikuttaa: Mitä avoimempi on, sitä enemmän saa takaisin. Kuoresta pitää tulla ulos, jotta voi tulla kohdatuksi omana itsenään.

Haarniska päälle ja menoksi

Rautsi on aina ollut introvertti ja kertoo kokeneensa ulkopuolisuutta läpi elämän.

Hän uskoo, että siksi hänestä tuli käsikirjoittaja.

Hän elää päänsä sisällä, ja sieltä on helpompi päästä ulos kirjoittamalla asiat johonkin muotoon.

Punaista lunta ohjatessa oli kuitenkin pakko viestiä muilla tavoin.

– Mietin jo esituotannon aikana, onko minulla staminaa vetää pitkän elokuvan kuvaukset läpi ilman, että päässäni poksahtaa.

Parinkymmenen ihmisen ohjaaminen ja jatkuva kommunikoiminen tuntui sisäänpäinkääntyneestä ihmisestä järjettömältä.

– Samalla se on hauskinta, mitä voi tehdä. Vedät leikkiä, ja kaikki kysyvät sinulta, millä säännöillä me leikitään. Olen introvertti, mutta halukas tulemaan ulos luolastani oikeista syistä.

Rautsi ajattelee, että introverttiyttä on turha mystifioida. Ominaisuus pitää vain tehdä tiettäväksi. Täytyy myös tiedostaa itse, että kaipaa rauhaa ja päänsisäistä hiljaisuutta.

Kun on pakko olla sosiaalinen, siihen voi varautua.

– Kun kehittelen elokuvaa ja käyn pitchaamassa sitä rahoittajille, laitan kuvitteellisen haarniskan päälleni ja treenaan tekstin läpi niin, että se vaikuttaa spontaanilta, kun höpötän sitä.

Samalla, kun on kauhuissaan, voi olla iloinen siitä, mitä sillä hetkellä tekee.

– Se on eräänlainen performanssi itsestäni sellaisena kuin parhaimmillani olen. Sen jälkeen pitää sitten vain kasata itsensä kokoon.

Keski-ikä katsoi peilistä

Rautsin keski-iän mittari on irokeesi. Hänellä on ollut se teinistä asti. Nelikymppisenä hän huomasi kauhukseen, että hiusraja oli kivunnut hiljalleen ylöspäin.

– Katsoin peiliin ja ajattelin: Tämä oli ennen alempana. Totesin, että niin kauan kuin hiusraja ei nouse irokeesin kohdalta, voin pitää keski-iän kontrollissa, koska minun ei tarvitse muuttaa koko minäkuvaani.

Rautsi elää ruuhkavuosia. Viime viikolla sai ensi-iltansa Yön lapsi, ensi viikolla Punaista lunta. Työn alla on tv-sarja, psykologinen trilleri, jonka keskiössä ovat lapset ja vanhemmat.

Rautsi kirjoittaa, mitä tuntee. Nytkin hän vilkuilee puhelintaan: tytär pitää hakea kohta päiväkodista.

Isän oma kauhuelokuva

Rautsi kirjoittaa ja ohjaa kauhua. Hänen suurin pelkonsa liittyy omaan lapseen.

– Kukaan ei varoittanut etukäteen, että tervetuloa maailmaan, jossa pelkäät loppuelämäsi monta kertaa päivässä: Entä jos jotain on sattunut? Se on pohjavire, jota ei pääse pakoon.

Aiemmin Rautsi koki, että maskuliinisuus on performanssi, joka pitää suorittaa. Isänä hän on huomannut, miten nopeasti iskostetaan esimerkiksi se, että tytöt käyttävät pinkkiä ja pojat sinistä.

– Samaan aikaan näen sen valtavan riemun, mikä lapsellani on pinkeistä vaatteista. En minä häntä sysää pois pinkistä, johon hän on hullaantunut.

Rautsi on ratkaissut sisäisen ristiriitansa kaivamalla kaapista esiin pinkit paitansa. Niillä hän näyttää tyttärelleen, ettei poikien tarvitse käyttää poikavärejä.

Rautsi ei ole koskaan ollut mikään raskaan sarjan joulunviettäjä. Joulukuustakaan hän ei ole aiemmin hankkinut, mutta siihen voi tulla muutos.

Nelivuotias hahmottaa jo eri tavalla, mitä jouluun kuuluu. Rautsi saattaa palata jouluihmiseksi.

– Lapsi on vilpittömän innoissaan monesta asiasta kovalla volyymilla. Minun päätyöni on lietsoa sitä niin pitkään kuin inhimillisesti mahdollista, että hän saa pitää riemunsa. Veikkaan, että hänestä tulee jouluhullu ja minäkin löydän taas sen rituaalin.