Analyysi: Turun Fuugassa sillä on väliä, missä istut

Turun uuden musiikkitalon parvella musiikki tulee iholle, permannon takanurkassa siitä tulee erottelevampaa, kirjoittaa kulttuuri­toimittaja Mattias Mattila.

9:26

Näin sen pitää mennä, ajattelin Fuugan avajaiskonsertissa, kun Turun filharmoninen orkesteri oli soittanut ensitahtinsa uudessa konserttisalissa. Juhlaillan avasi Richard Wagnerin alkusoitto Nürnbergin mestarilaulajista.

Ensivaikutelma oli vakuuttava. Erityisesti jousiston sointiin oli tullut uudessa akustiikassa syvyyttä ja lämpöä. Puupuhaltimet soivat läpikuultavasti, vasket ryhdikkäästi.

Ensitahtien jälkeen huomio kiinnittyi pitkään jälkikaiuntaan, joka teki kuulokuvasta pyöristetyn ja omaleimaisen. Se on ominaisuus, joka taatusti jakaa mielipiteitä.

Kaiuntaa voi Fuugassa muokata muun muassa verhoilla sekä säätämällä lavan yläpuolella olevan kanoopin eli heijasterakennelman korkeutta ja kulmaa.

Ylikapellimestari John Storgårdsin johtamasta avajaiskonsertista jäi olo, että tulevaisuudessa salia kokeillaan tositoimissa myös lyhyemmällä jälkikaiunnalla.

Kuuntelin konsertin alkupuoliskon salin ensimmäiseltä parvelta. Musiikki tuntui soivan lähellä, mikä luo immersiivisyyttä. Monelle se on oletusarvo kuulokkeiden aikakaudella.

Läheinen äänikuva on samalla erottavin tekijä Fuugan ja toiseksi uusimman suomalaisen konserttitalon eli Helsingin Musiikkitalon välillä.

Helsingin viinitarhamallisessa salissa sointi on hienostunut mutta etäinen.

Turussa lähdettiin alusta alkaen rakentamaan kenkälaatikkomallista salia, sillä se on akustisilta ominaisuuksiltaan tutkitusti paras.

Vertailua Turun ja Helsingin välillä käytäneen vielä pitkään. Oman mausteensa keskusteluun tuo salien toisistaan poikkeava arkkitehtuuri. Siinä missä Helsingin tummansävyisen salin permannolle laskeudutaan katutasosta portaita alas, Turussa vaaleaan saliin käydään sisään Fuugan toisesta kerroksesta.

Siirryin kuuntelemaan konsertin jälkimmäistä puoliskoa permannolle takanurkkaan, lipan eli yläpuolella olevan parven alle. Nopeasti kävi selväksi, että sillä on väliä, missä päin Fuugaa istuu.

Kuulokuvan peruselementit olivat tallella, mutta huomattavasti maltillisempi kaiunta teki musiikista erottelevampaa. Samalla äänikuva muuttui etäisemmäksi. Fortissimot eli lujaa soitetut kohdat eivät tulleet iholle kuten parvella, mutta sointivärit ja kontrastit toistuivat nyt jopa aiempaa yksityiskohtaisemmin.

Turkulaiset ovat vanhassa konserttitalossa tottuneet musiikin aggressiivisiin tehoihin. Fuugassa teho on jäljellä, mutta erona entiseen musiikki soi kovimmillaankin selkeästi.

Tuonelan joutsen, Jean Sibeliuksen Lemminkäisestä, oli kuin kirkas äänipatsas, joka ei kuitenkaan soinut kosketusetäisyydellä.

Suuren maailman meininkiä iltaan toi Yhdysvalloissa asuva Karita Mattila, joka kertoi somessa jo aiemmin olevansa harjoitusten perusteella vaikuttunut Fuugasta ja sen soinnista.

Oopperadiivan laulussa oli värejä ja tehoja, joita orkesterin sointi täydensi – balanssi laulumusiikissa tarkentunee, kun orkesteri kerää kokemusta uudessa salissa.

Ennen ylimääräistä kappaletta Mattilan murre muistutti hänen varsinaissuomalaisesta taustastaan. Nähtiinpä Fuugan käytävillä myös turkulainen kuningasbasso Matti Salminen sekä Turun filharmonisen orkesterin ylikapellimestariemeritukset Pertti Pekkanen ja Jorma Panula.

Turulle suuri voitto on jo se, että musiikkitalohanke pysyi budjetissa (90 miljoonaa euroa) ja aikataulussa.

Samalla kaupunki näyttää Fuugan ja samalla koko kulttuurirannan (Fuuga, Kaupunginteatteri ja nykytaiteenmuseo WAM) valmistumisen myötä esimerkkiä, miten kaupunkikuvaa voi rakentaa kulttuuri ja musiikki edellä. Se on tässä ajassa rohkea avaus.