Analyysi: Lapin sota kerää katsojia, mutta kotimaisen elokuvan vuosi on silti surkea

Kotimaisen elokuvan historia on kriisistä toiseen seilaamista, ja kulunut vuosi näyttää taas harvinaisen surkealta.

Mietin pari viikkoa sitten, voiko Lapin sota pelastaa kurjan elokuvavuoden, vai floppaisiko sekin.

Ei flopannut. Tänään kerrottiin, että Aku Louhimiehen ohjaama sotadraama on kerännyt jo yli 200 000 katsojaa. Se nousee näillä näppäimillä vuoden katsotuimmaksi kotimaiseksi. Teattereissa kaksi- ja puolituntinen elokuva tulee pyörimään vielä pitkään.

Teattereissa huokaistaan helpotuksesta, mutta pelastajaksi sotaeepoksesta ei ole.

Sotamuistelu kiinnostaa

On selvää, miksi Lapin sota on menestys.

Markkinoinnissa sitä on fiksusti kutsuttu Tuntemattoman sotilaan (2017) sisarteokseksi. Louhimiehen edellinen sotaeepos keräsi teattereissa yli miljoona katsojaa.

Hurjaa lukua selitti se, että pohjalla oli yksi historiamme rakastetuimmista romaaneista ja ensi-ilta ajoittui sopivasti Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaan. Moni osti lipun melkein kuin kansalaisvelvollisuudesta. Veteraaneille tarjottiin ilmainen sisäänpääsy päivänäytöksiin.

Sama kansallismielisyys auttaa Lapin sotaa. Elokuvan pohjalla oleva Antti Tuurin Rauta-antura ei ole koko kansan klassikkoromaani, mutta Louhimies, Suomi ja sotiemme veteraanit muodostavat silti pyhän kolminaisuuden, johon moni haluaa laittaa rahaa.

Vetovoimatekijä saattaa olla sekin, että Lapin sota on monille paljon jatkosotaa vieraampi. Osa käynee katsomassa elokuvan oppiakseen lisää tapahtumista, jotka olivat historiankirjoissa pitkään lähinnä sivujuonne.

Mutta vetääkö täällä enää mikään muu kuin harras sotamuistelu?

Hälytyskellojen pitäisi soida

Lapin sodasta toivotaan ilmiötä, joka kantaisi koko loppuvuoden. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla elokuvasta on yksin tänään perjantaina yli 40 näytöstä. Rovaniemellä elokuva on vetänyt jopa Tuntematonta sotilasta paremmin.

Yksi hitti ei silti tee kesää.

Elokuvateattereissa käydään Suomessa koko ajan vähemmän. Vuonna 2023 teattereissa käytiin 7,2 kertaa, viime vuonna enää 6,3 kertaa.

Tänä vuonna ollaan tuostakin jäljessä. Se tarkoittaa noin yhtä käyntiä per asukas.

Maakunnissa tuo yksi elokuva on yleensä suomalainen. Kotimaisten elokuvien osuus Suomen kokonaiskatsojamääristä on pyörinyt viime vuodet 23–32 prosentin välillä, mutta pienemmillä paikkakunnilla se saattaa olla jopa jopa yli 80 prosenttia.

Monet teatterit nojaavat suomalaisiin yleisöhitteihin, ja tänä vuonna niitä on ollut tavallista vähemmän.

Vain neljä elokuvaa on ylittänyt sadan tuhannen katsojan rajan, kun viime vuonna niitä oli yhdeksän.

Floppeja on useita: Kalevala: Kullervon tarina, Hetki ennen valoa ja Rakkautta ja virtahepoja jäivät kaikki odotuksista, vaikka tekijät olivat nimekkäitä.

Elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen kirjoitti kuukausi sitten Skarvi-blogissaan (linkki maksumuurin takana), että kotimaisen elokuvan yleisösuhde on uhattuna. Enää ei esitetä lupauksia, joiden vuoksi vaivauduttaisiin teattereihin.

Rahoitusvaikeuksien vuoksi elokuvat ”kutistuvat ja käpristyvät”. Niistä tulee bulkkia.

Kotimaisia elokuvia oli lokakuun loppuun mennessä katsottu 25 prosenttia vähemmän kuin vuosi sitten. Hälytyskellojen pitäisi soida.

Missä elokuvat, jotka on pakko nähdä?

Kotimainen elokuva on yhä paperilla monipuolista. Tähänkin vuoteen mahtuu draaman ja komedian lisäksi kauhua, historiallista toimintaa, tieteisfiktiota ja kansainvälisiä yhteistuotantoja. Mutta must see -elokuvat ovat vähissä.

Monille Lapin sota oli selvästi sellainen. Osalle teattereissa pyörivä Alli Haapasalon kehuttu Kerro kaikille, joka on kerännyt katsojia mukavasti, jo yli 60 000.

Onko tänään teattereihin tuleva Yön lapsi pakollista katseltavaa? Äitiyttä käsittelevä kauhudraama valittiin Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjaan, mutta kriitikoilta se sai kädenlämpöisen vastaanoton. Itsekin koin, ettei se lunastanut potentiaaliaan.

Loppuvuoteen mahtuu vielä muutama pienempi elokuva, sekä liukuhihnakomedia nimeltä Kyllä isä osaa Espanjassa. Kyseessä on elokuvasarjan kolmas osa kolmeen vuoteen. Katsojaluvut notkahtivat jo kakkososan kohdalla, joten suosio tuskin lähentelee sitä edellistä ison yleisön komediaa, jossa seikkailtiin Välimeren rannoilla.

Uuno Epsanjassa (1985) keräsi aikanaan yli 600 000 katsojaa. Se on liki puolet tämän vuoden kotimaisten elokuvien kokonaiskatsojamäärästä.

Näin analysoin elokuvavuotta ennen Lapin sodan ensi-iltaa: